Kenties hänen kannattaisi googlettaa myös sanat neuroosi, anoreksia ja pakkomielle.

 
Ihmislaji on joutunut taistelemaan suupaloista lähes koko kehityshistoriansa ajan. Nyt elämme yhteiskunnassa, jonka pöydät notkuvat ravintoa. Pidämme itsestään selvänä, että kaupan hyllyt pursuavat maailman toiselta laidalta rahdattuja herkkuja ympäri vuoden. Opiskelijallakin on varaa ahmia, nirsoilla, valikoida ja purnata tylsän värisestä ruoasta, joka on tuotettu väärällä tavalla.

Ei ihme, että suhteemme ruokaan on kieroutunut. Syömme joko liikaa, liian vähän tai liian kovin odotuksin.

Yksi ahmii päivästä toiseen pizzaa ja kebabia, toinen kärsii huonosta omatunnosta syötyään kahden sijaan kolme omenaa. Kolmas noudattaa erikoista dieettiä, joka lupaa ylivertaista elinvoimaa, syväonnellisuutta ja rikkumatonta terveyttä vannoutuneille seuraajilleen.

Suorituskeskeisille tyypeille myös syöminen on tapa päteä. Jokaisesta suuhun tungetusta sushi-annoksesta on syytä informoida ystäviä Facebookissa, sillä ilman statuspäivitystä syöty sushi on kuin voileipä ilman päällisiä.

Tasapaksua arkea elävät, kolmenkympin hujakoilla olevat ihmiset löytävät usein ruoansulatuselimistönsä sisällöstä itselleen elämänsisällön. He kutsuvat tuttavapariskunnan ruokapöydän ääreen, jotta voivat tiedustella, mitä tuttavariskunta on ulkomaanmatkansa aikana syönyt. Sen jälkeen he alkavat pulputa loputtomia tarinoita aivan ihanissa ravintoloissa itse saavuttamistaan kulinaristisista orgasmeista.

Ruokaihmiset eivät syö elääkseen. He elävät syödäkseen. Ja puhuakseen ruoasta.

Terveysintoilijat sen sijaan syövät elääkseen ikuisesti – täydellisessä vartalossa. He seuraavat hysteerisen tarkasti ravinnon oletettuja terveysvaikutuksia. Ikävimpiä tapauksia ovat ruokaihmisten ja terveysintoilijoiden yhdistelmät. He haluavat pitää monologeja terveellisestä ruoasta jokaiselle kuuloetäisyydellä olevalle.

Verkko tulvii guruiksi itsensä ylentäneiden ruokavalioblogeja. Niiden ympärille syntyy opetuslapsien lahkoja, jotka säntäilevät sen tuotteen perässä, jonka guru on viimeisimmän maniajaksonsa aikana julistanut uudeksi eliksiiriksi. Lähdekritiikki ja suhteellisuudentaju eivät ole kovassa huudossa, mutta new age -henkinen hömppä on.

Syömisessä on kysymys ravitsemuksesta, mutta siinä ei ole kysymys ainoastaan ravitsemuksesta. Ruoasta on tullut paitsi keino rakentaa omaa identiteettiä, myös tapa osoittaa kuuluvansa samalla tavalla ruokailevaan viiteryhmään. Pirstaloituneessa maailmassa tiukka ruokavalio tarjoaa tukipilarin, jonka avulla voi kontrolloida epävarmuuttaan.

Arkkiatri Arvo Ylpöllä oli vankka mielipide terveellisen ruokavalion koostumuksesta:

“Syökää kaikkea kohtuudella.”

Hän taisi olla väärässä, koska kuoli 104-vuotiaana.

Seppo Honkanen
Kirjoitus on Aviisin pääkirjoitus 1/2012 

Perhe on elänyt tyytyväisenä ruiskumaalarin tuloilla, nettona noin 1 400 eurolla kuukaudessa. Lisätienestejä kolmikko on saanut marjanpoiminnasta. He eivät ole halunneet, tarvinneet eivätkä saaneet senttiäkään sosiaalitukia.

Nyt maahanmuuttovirasto on päättänyt karkottaa vaimon ja tyttären, koska “kolmihenkisen perheen minimitoimeentulon rajaksi on määritelty 1 980 euroa”.

Marraskuussa vietettiin ravintolapäivää. Ihmiset pystyttivät koteihinsa ruokaravintoloita päivän ajaksi.

Oma-aloitteinen yritteliäisyys on epäilyttävää touhua, joten virkakoneisto valpastui kohtaamaan ongelman. Onhan todennäköistä, että joku rikkoo säädöksiä nauttimalla – tai peräti tarjoilemalla! – ravintolapäivän aikana alkoholia. “Helsingissä poliisi vieraili ainakin 46 ravintolapäivän ravintolassa”, kertoo päivystävä komisario Esa Pennanen Helsingin Sanomissa. Huomautuksia jaettiin.

Tsunamiaallot hyökyivät Thaimaan rannikoille tapaninpäivänä 2004. Koska ulkoasiainministeriön kriisiviestintä oli kerrassaan surkeaa, aiheesta laadittiin selvitys. Työryhmän kokoama paperikasa valmistui vuonna 2006. Sen perusteella päätettiin perustaa uusi, valtion virallinen kriisiviestintäportaali.

Viisi vuotta on kulunut. Portaalia ei ole näkynyt.

Tekninen toteutus on kuulemma saatu päätökseen, mutta nyt kenkä hiertää portaalin sisällöstä. Hallintoviranomaiset väittelevät siitä, kenen vastuulla on sisällön tuottaminen sivustolle kriisitilanteessa. Viestintävastuun oikeaoppisesta, pykälien mukaisesta jakautumisesta yritetään päästä selvyyteen valtioneuvoston kanslian, ministeriöiden, valtion virastojen ja laitosten välillä.

Valtioneuvoston kanslian viestintäosaston kriisiviestinnän koordinaattori kommentoi asiaa Ilkassa. Tittelihirmun mukaan kriisisivuston perustamisen venymisessä ei ole mitään erikoista.

“Uusissa hankkeissa pari vuotta ei ole vielä aika eikä mikään.”

Kolmevuotias tyttö ilmoitti helsinkiläisessä puistossa, että hänellä on kakkahätä. Puiston vieressä on päiväkoti. Lapsenhoitajana toiminut ystäväni katsoi parhaaksi käyttää hätää kärsivää tyttöä päiväkodin WC-tiloissa.

“Anteeksi, voisinko käyttää häntä kakalla?”

“Ei. Se ei onnistu. Meillä on tiukat säännöt, jotka ehdottomasti kieltävät…”

Ystäväni nappasi lapsen kainaloonsa ja marssi vessaan. Hän toimi, kuten fiksu ihminen toimii. Pykälät ovat vain pykäliä, mutta kakka on paskaa.

Seppo Honkanen
Kirjoitus on Aviisin pääkirjoitus 15/2011 

Muutama vuosi sitten kirjoitin lehtijutun, jossa jahtasin Tampereen kummituksia. Täysipäiset ihmiset kertoivat erikoisista kokemuksistaan Näsinlinnassa, Finlaysonin pikkupalatsissa ja Amurin työläismuseokorttelissa. Oudoimmaksi osoittautui työläismuseokortteli.

Kaksi kesätyöntekijää kertoi nähneensä yhdessä, kuinka erään huoneen pinkopahvikattoon ilmestyivät jalanjäljet. Askeleet kulkivat katon poikki. Mitään järkevää selitystä ilmiölle ei pohtimisesta huolimatta löytynyt. Silminnäkijät olivat skeptisiä yliopisto-opiskelijoita.

Museokahvilan tarjoilija piti itsestään selvänä, että korttelissa on kummitus. Hänen mukaansa siitä jopa varoitetaan uusia työntekijöitä, etteivät he kummastelisi selittämättömästi aukeavia ovia ja outoja askeleiden ääniä.

Erikoisen tarinan kuulin myös jutun ilmestyttyä. Minulle soitti nainen, joka oli vienyt lehtipinoa paperinkeräyslaatikkoon. Hän oli huomannut pinon päällä olevasta lehdestä otsikon Tampereen kummitukset. Hänen oli ollut pakko avata lehti välittömästi saadakseen tietää, kerrotaanko jutussa Amurin työläismuseokorttelista. Siellä hän oli omin silmin havainnut kummituksen.

“Ostin kupin kahvia ja kävelin peremmälle. Muuten tyhjässä huoneessa istui vanha mies. Käänsin katseeni sekunniksi. Mies oli kadonnut. Se on oudointa, mitä minulle on koskaan tapahtunut.”

Lähes jokaisella on kokemusta tilanteista, jotka tuntuvat liian epätodennäköisiltä ollakseen pelkkiä sattumia. Kun vanha luokkakaveri putkahtaa mieleen ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen ja hetken päästä hän soittaa, on helppo uskoa paranormaaliin ilmiöön – telepatiaan.

Ihmismieli on virittynyt etsimään syy-seurausyhteyksiä sieltäkin, missä niitä ei ole. Psykologi Marjaana Lindeman käsittelee uskoa yliluonnolliseen sivulla 28.

Puhelintelepatialle on myös yksinkertainen, hieman arkisempi selitys. Ihminen on sosiaalinen eläin, joka ajattelee päivän aikana lukemattoman monia muita ihmisiä. Yleensä he eivät soita. Kukaan ei muistele kaikkia niitä kertoja, jolloin mieleen tullut ihminen ei ole soittanut.

Epätavallisten sattumien kokemista voi verrata lottovoittoon. Päävoiton osuminen yksittäisen ihmisen kohdalle on äärimmäisen epätodennäköistä, mutta silti Suomi on täynnä lottovoittajia. Kukaan ei kuitenkaan väitä lottovoittoja yliluonnollisiksi ilmiöksi.

Selittämättömät ilmiöt kiehtoivat minua suunnattomasti, kun olin teini-ikäinen. Ahmin liki jokaisen kirjastoista löytämäni rajatietoa käsittelevän teoksen. Saman tarinan olen kuullut monelta kaveriltani. Kiinnostus tiedon rajoja kohtaan liittynee maailmankuvan rakentumiseen. Kriittisen ajatteln kehittyessä kiinnostuksella on tapana laantua tai ainakin muuttaa muotoaan.

Minusta kasvoi loogis-rationaalinen skeptikko. Mutta tunnustan hetken melkein uskoneeni kummituksiin, kun kuuntelin haastateltavien kummallisia kokemuksia vanhoissa tamperelaisrakennuksissa. Kokijoilleen ne olivat totta.

Olisihan tavattoman mielenkiintoista, jos…

Seppo Honkanen
Kirjoitus on Aviisin pääkirjoitus 13/2011 

Lavalle saapuu myös liikkeen perustaja, karismaattinen saarnamies Markku Koivisto. Hän heilauttaa käsiään, päästää suhisevan ääneen – ja nainen kaatuu takana odottavan miehen käsivarsille. Koivisto tekee selväksi, että jumalallinen voima kanavoituu hänen kehonsa kautta.

Kokemus “Jumalan kasvattamasta jalkaterästä” on varmasti ikimuistoinen. Siihen vilpittömästi uskova nainen säkenöi iloa kuvitellessaan, että Jumala kosketti juuri häntä. Onko siinä jotain pahaa?

Brittiläinen taikuri, hypnoosimestari Derren Brown harrastaa “yliluonnollisilla” ilmiöllä rahastavien huijareiden paljastamista. Tuoreessa Miracles for sale -dokumentissa Brown näyttää, miten ihmeparantajien temput tehdään. Hän jopa kouluttaa tavallisesta miehestä tv-saarnaajan ja ihmeparantajan, jonka puhuessa teksasilainen yleisö kokee parantuvansa ja kaatuilee “Pyhän Hengen vaikutuksesta”. Oikeasti kaatuilussa on kysymys hieman maallisemmista asioista: suggestiosta ja ryhmäpaineesta.

Ihmeparantumisiin uskovat ovat vilpittömiä kokiessaan terveytensä kohentuvan. Se voi parantua hetkellisesti ihan oikeasti, koska plasebo-vaikutuksen voima on suuri. Ilmiö on mielenkiintoinen, mutta siinä ei ole mitään yliluonnollista.

“Minkä tahansa helpottavan selityksen antaminen oireille, usko paremmasta sekä hoitajan osoittama kiinnostus ja myötätunto muokkaavat kokemusta – jopa dramaattisesti”, kirjoitti psykiatri Hannu Lauerma plasebo-vaikutuksesta Aviisissa 5/2011.

Skeptikko James Randi apureineen tutki 1980-luvulla Yhdysvaltojen kristittyjä ihmeparantajia. Hän totesi, että he tienaavat miljoonia dollareita kerjuukampanjoiden, tv-ohjelmien ja kiertueiden avulla. Myös Nokia Missio on kunnostautunut rahalahjoitusten kerääjänä.

Randi on paljastanut esimerkiksi, että kymmeniä tuhansia seuraajia saanut Peter Popoff käytti korvaan piilotettua kuuloketta. Hänen apulaisensa keräsivät vaivihkaa tietoa yleisöstä. Rouva Popoff välitti ne radiolähettimen avulla miehelleen, joka loihti vaikutelman jumalallisesta tietämyksestä. Paljastuksen jälkeen Popoffin maine meni hetkeksi, mutta kunnon huijarin tavoin hän ei ollut moksiskaan. Nyt hän kaupustelee netissä “ihmeitä tekevää vettä” hyväuskoisille hölmöille.

Kun Markku Koivisto menetti pappioikeutensa, Tampereen piispa Juha Pihkala syytti häntä shamanismista, okkultismista ja valkoisesta magiasta. Minä tyydyn syyttämään Koivistoa ja muita ihmeparantajia viattomien ihmisten harhauttamisesta halpojen lavahypnoosikikkojen avulla.

Osa heistä toimii tietoisesti, osa mahdollisesti tiedostamattaan.

“Toimintatapani Jumalan valtakunnan työssä ovat olleet itsekkäitä ja omavoimaisia. Olen nostanut itseäni ylöspäin omin voimin ja luottanut pääasiassa itseeni enkä Jumalaan”, totesi Koivisto 11. syyskuuta lähettämässään tiedotteessa.

Alkoiko omatunto kolkuttaa?

Esim. YouTubesta löytyy Derren Brownin, James Randin
ja Nokia Mission videoita, joihin kirjoitus pohjautuu.

Seppo Honkanen

]]> http://honkanen.wordpress.com/2011/09/18/pyhaa-henkea-kaupan/feed/ 0 honkanen http://honkanen.wordpress.com/2011/09/10/puhetta-vihasta/ http://honkanen.wordpress.com/2011/09/10/puhetta-vihasta/#comments Sat, 10 Sep 2011 05:05:45 +0000 honkanen http://honkanen.wordpress.com/?p=211 ]]> Vihapuhe. Sana on mainittu viime aikoina lukemattoman monta kertaa. Hyytelömäisen löllyvästä, määrittelyjä pakenevasta termistä on vaikea saada pitävää otetta. Selväksi on tullut, että vihapuhe on ongelma, jota pitäisi suitsia – mutta on haastavaa määritellä, mitä kaikkea vihapuhe ja sen suitsiminen käytännössä tarkoittavat.

Törkyturpien vaientamiseksi on vaadittu tiukkaa nollatoleranssia. Ennen kuin yleisistä vihapuhekäräjistä suuremmin innostuu, kannattaa pysähtyä hetkeksi. Oikeudenkäynnit johtavat helposti tilanteeseen, josta on paraatiesimerkki parin vuoden takaa. Hän on nykyinen eduskunnan hallintovaliokunnan puheenjohtaja, maahanmuuttokriittisten mestari Jussi Halla-aho.

Syyte kiihottamisesta kansanryhmää vastaan oli Halla-ahon näkökulmasta lähes lottovoitto. Suhteellisen tuntemattoman bloggarin nimi ja sanoma tuli kaikille tutuksi, kun hänen teksteistään saivarreltiin valtakunnansyyttäjäMika Illmanin johdolla tuomioistuimessa. Halla-ahosta tuli marttyyri, jota monet sananvapausaktivistit puoluekantaankin katsomatta puolustivat. Hän inhottiin – mutta myös ihailtiin.

Jos Suomessa ryhdyttäisiin aktiivisesti haastamaan oikeuteen kaikki rasistisia horinoita takovat verkkokirjoittajat, syntyisi melkoinen ölinä. “Oikeusmurhan uhrit” ja heidän sanomansa saisivat entistä enemmän huomiota ja sympatiaa samanmielisten keskuudessa.

Julkisen sanan neuvosto kertoi elokuun lopussa päivittävänsä journalistin ohjeita. Ohjeisiin aiotaan lisätä pykäliä, jotka täsmentävät ihmisarvoa loukkaaviksi esimerkiksi kommenttipalstoille kirjoitetut väkivaltaan yllyttävät, vihaa lietsovat sisällöt.

Hyvä. Se on oikea ratkaisu. Mutta eihän verkkokeskustelu rajoitu JSN:n ohjeita kuuliaisesti noudattavien tiedotusvälineiden palstoille. Internetistä ei voi mahtimääräyksillä pyyhkiä pois yhtään mitään. Kun yksi kanava suljetaan, sisältö pulpahtaa esiin toista reittiä pitkin. Niin kauan kuin on vihaa, sitä löytyy verkosta.

Yhteiskunnan työkalupakissa pitää olla selkeät lakipykälät, joilla vihanlietsontaan voidaan puuttua. Mutta oikeudenkäynneillä, valvonnalla ja rangaistuksilla voidaanvaikuttaa ainoastaan ulospäin näkyvään seuraukseen, vihapuheeseen, ei itse syyhyn – sen taustalla oleviin ajatuksiin. Rangaistuksilla ei niitä poisteta.

Kun puhutaan vihapuheesta, on syytä pohtia mitä viha on ja mistä se johtuu. Erään määritelmän mukaan vihan tunne herää, kun ihminen kokee jonkin uhkaavan itseään, omanarvontunnettaan tai läheisiään. Se saa hänet puolustamaan tärkeinä pitämiään asioita. Mikä synnyttää verkossa muhivan vihan?
“Olen huolehtinut siitä, että omat reaktioni joukkomurhaan eivät liity kostoon ja rangaistukseen. Meidän on tehtävä kaikkemme luomalla hyviä asenteita ja yhteishenkeä”,totesi Norjan pääministeri Jens Stoltenberg Aftenpostenin haastattelussa.

Stoltenberg on viisas mies. Vihaa vastaan hyökkäämisen sijaan kannattaisi koettaa keskittyä rakkauteen, luottamukseen ja suvaitsevaan yhteishenkeen. Niiden eteen jokainen voi tehdä pieniä konkreettisia asioita joka päivä.

Seppo Honkanen
Aviisin pääkirjoitus 9/2011 

Aviisi.fi

“Heräsin kahdesti aamuyöllä, jotta pääsin katsomaan sinun ja John McCainin väittelyä. Kun heitit terävän repliikin, olin innoissani. Kun McCain iski takaisin, minua pelotti”, kirjoitin kolumnissa, jonka osoitin Obamalle hänen vaalivoittonsa jälkeen.

Köyhistä oloista USA:n presidentiksi ponnistaneen mustan miehen tarinassa oli jotakin yleisinhimillisen koskettavaa. Kun Obama vannoi virkavalansa tammikuussa 2009, monet itkivät ilon kyyneleitä myös Suomessa. Taisivat minunkin silmäni hiukan kostua.

Timo Soini. Jytky. Timo Soinin jytky. Perussuomalaisten vaalivoitto tuntuu monien mielestä samalta kuin Obaman, mutta juuri päinvastaisessa mielessä.

Osa persuinhosta on vaalien jälkeistä tunnekuohua, joka laantuu, kuten tunnekuohuilla on tapana. Osa siitä on kansallismielisyyden, arvokonservatiivisuuden ja rasistisen toikkaroinnin vastustamista. Ja osa lienee meidän akateemisessa kuplassa elävien katteetonta joukkohysteriaa omasta paremmuudestamme.

Mutta ei persujen kavahtamisessa ole niinkään kyse tiedosta, vaan tunteesta. Perussuomalaiset symboloivat sitä kiiltokuvan kääntöpuolta, jonka jokainen suomalainen tunnistaa, mutta johon harva tahtoo samaistua.

Mielikuvien tasolla persu on mies, joka tilaa Teneriffalla pihvin suomeksi huutamalla. Hän on työtön nainen tuulipuvussa mutisemassa marketin kassalla, että tummaihoinen myyjä on Suomessa elämässä “meidän verorahoillamme”. Hän on viiksivallu, jolla on farkut, lenkkitossut ja varma käsitys siitä, että naiset eivät kelpaa muuhun kuin naisten töihin. Hän on papiljottipäinen rouva, joka on lukenut kirjan ja havainnut, että se on ajan haaskausta.

Vastakkain on kaksi erilaista kehityssuuntaa. Koulutetulla, maailmaa nähneellä väestönosalla on kontakteja ympäri maapalloa. Heille kansainvälisyys on arkea ja kansallismielinen paatos joko humoristista, pelottavaa tai muuten vaan vastenmielistä pauhausta. He kavahtavat ajatusta Suomen kääntymisestä sisäänpäin.

Toisen porukan todellisuus koostuu Suomesta ja suomalaisista, joita globalisaatio koettelee. Heidän mielestään arvoliberaalius ja maailmanparannus ovat menneet liian pitkälle. Suomalaisten verovaroja ei pitäisi kaataa maailman pohjattomiin kaivoihin, vaan ne pitäisi kipata kotimaisten vanhusten vaippasaaviin.

Kysymys ei ole pelkästään oikeassa tai väärässä olemisesta, hyvyydestä tai pahuudesta, vaan aivan erilaisista lähtökohdista, joista katsottuna todellisuus näyttää erilaiselta.

Valtavin odotuksin vastaanotettu Barack Obama olikin ihan tavallinen poliitikko, joka on taipunut todellisuuden edessä. Enää häntä ei pidetä messiaana.

Ei Soinin jytkykään lopulta kovin ihmeellinen asia ole. Aurinko nousee edelleen, vaikka soinilaiset hiukan ravistelivat rintamalinjoja. Arki on arkea myös persumaassa. Sitä se on myös perussuomalaiselle puolueelle, joka tulee sortumaan omaan sekametelisoppaansa. Suurin todellinen muutos lienee, että eduskunnassa pauhataan ja möläytellään seuraavat neljä vuotta totuttua enemmän.

Poliittisen satiirin tekijät saavat loistavaa materiaalia.

Seppo Honkanen

Pääkirjoitus on julkaistu Aviisissa 7/2011
heti eduskuntavaalien tuloksen selvittyä

Minä olen asiantuntija, minä kuuntelen, minulla on parhaita ajatuksia, minä laitan asiat kuntoon, minuun voit luottaa. Minä seison hei tässä räntäsateessa, ota nyt se mainokseni senkin pahvi ja muista äänestää.

Ai ei, no kiitti hei. Hei sinä siellä…

Kansanedustajaksi tahtovalla ei ole helppoa. Ensin puolueissa taitetaan peistä siitä, keiden kasvot ehdokaslistoilla komeilevat. Esikarsinnan läpäisi 2 315 tyyppiä. Heidän joukostaan valitaan 17. huhtikuuta ne 200 onnellista, jotka pääsevät Arkadianmäelle yleisiksi sylkykupeiksi neljän vuoden pätkätyöhön.

Sisäänpääsyprosentti eduskuntavaaleissa on vajaa yhdeksän – samaa luokkaa kuin monille aloille vaikkapa Tampereen yliopistoon. Mutta yliopiston pääsykokeet ovat kertarykäisy, eduskuntaan päästäkseen täytyy yleensä rämpiä vuosia kestävä määrätietoinen putki.

Ei riitä, että ehdokas on älykäs, sivistynyt ja vilpittömän kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista. Tärkeämpää on, että hän haalii luottamustoimia, saa naamansa esille, luo verkostoja ja kaveeraa oikeiden tyyppien kanssa ärsyttämättä vääriä tyyppejä. Hänen pitää elää elämäänsä kuin paraskin verkostomarkkinoija.

Kun vaalit lähestyvät, edustajakokelaan on aika laittaa sekä omat että kavereilta vokotellut rahat likoon. Niillä hän ostaa naamansa ja kehupuheensa mahdollisimman esille mahdollisimman monelle. Lehdet, tienvarret ja mainoskatkot täyttyvät eduskuntaan tahtovista kasvoista.

Mutta mainosrahakaan ei takaa merkittävää äänisaalista saati läpimenoa. Televisiojulkkis tai muu satunnainen hemmo saattaa kiilata vannoutuneen politrukin ohi loppumetreillä. Miten ihmeessä ehdokkaat jaksavat?

Monelle itsensä kauppaaminen on välttämätön pakko, osa poliitikon työnkuvaa. He kokevat jonkun asian tai aatteen niin merkittäväksi, että haluavat kamppailla sen edestä täysin palkein. Heillä on usein paitsi voimakas tarve vaikuttaa asioihin, myös vahva kilpailuvietti. Se antaa intoa patsastella räntäsateessa lappuja jakamassa.

Mutta monen ehdokkaan perimmäinen käyttövoima on sanahelinän taakse piilotettu rakkaus omaan peilikuvaan, halu olla esillä, pyrkiä, päteä ja besserwisseröidä.

Jos saisin päättää, seuraava eduskunta olisi täynnä laajakatseisia ihmisiä – puoluekannasta viis. Älyllisesti ja tiedollisesti päteviä hyväsydämisiä tyyppejä, jotka ovat lukeneet muutakin kuin oppikirjat ja Dan Brownin Da Vinci -koodin. Kriittiseen ajatteluun kykeneviä naisia ja herroja, joilla on elämänkokemusta ja -näkemystä myös henkilökohtaisen kuplansa ulkopuolelta. Ihmisiä, jotka kykenevät välillä nousemaan itsensä, viiteryhmänsä ja puoluekantansa yläpuolelle!

Mutta minulla on vain yksi ääni, enkä vieläkään tiedä, kenelle sen antaisin.

Seppo Honkanen

 Kolumni julkaistu eduskuntavaaleja edeltävässä Aviisissa 6/2011

Oikeasti pimeällä polulla ei ole muuta pelättävää kuin puun juuret, joihin kulkija saattaa kompastua. Sudet eivät ole tappaneet Suomessa ketään ainakaan sataan vuoteen. Karhu on tappanut yhden marjastajan.

Vaarallisinta metsässä on kuivana, aurinkoisena kesäpäivänä. Kuulostaa uskomattomalta, mutta ulkoilman pöly tappaa noin 1 800 suomalaista joka vuosi, auringon uv-säteetkin 145 tallustelijaa.

Pelkäämme vääriä asioita, sillä pelko ei ole rationaalisen laskelmoinnin tulosta. Modernin maailman monimutkaisten riskien keskellä savannilla syntyneet eloonjäämisvaistot johtavat helposti harhaan. Tuttu ja arkinen tuntuu turvalliselta, vieras ja vaikeasti hahmotettava pelottaa helposti.

“On todennäköisempää kuolla auton alle kävellessään ydinvoimaa vastustavaan (tai kannattavaan) mielenosoitukseen kuin kuolla ydinvoimalaonnettomuudessa – aivan kuten on todennäköisempää kuolla kolarissa matkalla lentokentälle kuin lento-onnettomuudessa “, kirjoittaaTommi Uschanov Helsingin Sanomissa.

Silti ydinvoimaa ja lentämistä pelätään, kävelyä ja autoilua ei. Turvallisuususkomme on sitä voimakkaampi, mitä vahvemmin homma on omissa käsissämme.

Koska savuketta ja rattia puristetaan kourassa, tupakoitsija ja autoilija tuntevat hallitsevansa riskit. Nehän koskevat jotakuta muuta. Silti joka toinen “riskit hallitseva” tupakoitsija kuolee harrastuksensa takia. Tupakka tappaa 12 000 suomalaista samassa ajassa kuin ukonilmat yhden.

Liikenteessäkin kuolee liki 300 suomalaista joka vuosi – hirvikolareissa heistä kuolee vain viisi. Tulipalot, murhat, tapot, sähköiskut, lentäminen, salamat, rokotukset, Tsernobylin laskeuma ja petoeläimet tappavat yhteensä vähemmän kuin maanteitä jyräävä tuttu ja turvallinen suomalainen liikenne.

Leppoisa takkatuli luo lämpimän tunnelman, mutta on myös maailmanlaajuinen massamurhaaja. Biomassan polton vuoksi kuolee 1,5 miljoonaa ihmistä vuodessa. Sen lisäksi muut pienhiukkaspäästöt tappavat joka vuosi puoli miljoonaa, hiilivoimalat 200 000 ihmistä. Tshernobylin laskeuman aiheuttama vuosikuolleisuus on 500 ihmistä.

Japanissa on kuollut maanjäristyksen ja tsunamin vuoksi luultavasti yli 20 000 ihmistä ja ties kuinka monta eläintä. Tragedian mittasuhteet ovat käsittämättömät.

Fukushiman ydinvoimalassa kuoli kaksi työntekijää. Heidän kohtalokseen koitui suojarakennuksessa räjähtänyt vety. Pelastustyöntekijät ovat saaneet säteilyannoksia, jotka luultavasti lyhentävät heidän elinikäänsä. Sivullisten altistus on toistaiseksi jäänyt lähinnä röntgenkuvien tasolle.

Maanjäristyksesssä sortui myös vesivoimalan pato. Siitä aiheutunut tulva huuhtoi mennessään 1 200 taloa. Hukkuneiden japanilaisten määrä ei ole vielä tiedossa. “Vesivoiman uhreista” ei kirjoiteta ympäri maailmaa leviäviä riipaisevia tarinoita nimien ja kuvien kera.

Seppo Honkanen
Kirjoittaja on Aviisin päätoimittaja

Elämme monella tapaa upeaa aikaa. Teknologinen kehitys on tuonut ulottuvillemme uskomattoman määrän mahdollisuuksia, runsautta ja vaihtoehtoja. Mutta se on myös täyttänyt maailman lyhytjänteisyydellä, epävarmuudella ja rauhattomuudella. Suurella osalla nuorista aikuisista ei ole aavistustakaan, mitä he tekevät parin vuoden päästä. Monet eivät tiedä edes missä kaupungissa tai maassa he sitä jotakin tekevät.

Kun kaikki on mahdollista, kaikki on myös avoinna. Ja kun kaikki on avoinna, stressikäyrä hipoo taivasta.

Maailma oli teknisessä mielessä varsin staattinen paikka 1800-luvulle saakka. Muutokset olivat pieniä ja tapahtuivat useiden sukupolvien aikana. Toista on nykyään, kun ihmisen pitäisi päivittää sovellusten ja Facebook-statusten lisäksi jatkuvasti myös itseään. Oppia uutta, ostaa uutta, mennä eteenpäin. Muutama vuosi sitten opitut tiedot ovat usein vanhoja, taidot hyödyttömiä, vaatteet naurettavia.

Miten kiihtyvän muutoksen aiheuttama stressi, juurettomuus ja epävarmuus vaikuttavat? Mihin kiinnitymme, kun lähitulevaisuuskin on sumun peitossa? Kuinka pitkään jaksamme päivittää itseämme?

Heikkona hetkenä tuntuu, että parasta olisi lyödä hanskat tiskiin. Sanoutua irti kehityksestä, muuttaa syrjäkylän perukoille ja ryhtyä puolialkoholisoituneeksi pitkäaikaistyöttömäksi. Silloin ainakin tulevaisuudenkuva olisi selvä, vaikka mies ei välttämättä olisikaan.

Mutta eihän tietokoneen ääressä istuvalla ole hanskoja lyötäviksi. Meillä on hikisen pehmeät hiirikädet, kiire ja kipeä selkä. Harva meistä kykenisi oikeasti elämään syrjäkylän mökissä paria viikkoa kauempaa – tai ainakin mökissä pitäisi olla nopea laajakaistaverkko, ja kivenheiton päästä pitäisi löytyä 24 tuntia vuorokaudessa avoinna oleva ABC.

Joten pako menneisyyteen on haihattelua.

On kaksi vastakkaista tapaa hahmottaa maailma.
1.) Mikään ei ole pysyvää, paitsi muutos. Kaikki muuttuu – kaiken pitääkin muuttua. “Muutos on mahdollisuus” on latteus, joka on totta. Vääjäämätöntä ei kannata vastustaa.

2.) Kuten Mika Waltari Sinuhessa kirjoitti: “Ei mitään uutta auringon alla”. Mikään ei muutu.

Kun lukee historiallista teosta, tunnistaa tutut ihmistyypit, oikut ja paheet. Eikä ihme – meillä on tismalleen samat tarpeet, joihin haemme samaa tyydytystä kuin haimme tuhansia vuosia sitten. Olemme samoja ihmisiä.

Tulevaisuudessa ulkokuori on monella tapaa erilainen, mutta sisältö pohjimmiltaan samanlainen. Jos haluaa olla varma töiden riittävyydestä, kannattaa hankkia jokin perustaito. Kokkia, hierojaa, käsityöläistä, lääkäriä, kauppiasta ja analyyttista ajattelijaa tarvitaan vuosisadasta toiseen.

Seppo Honkanen
Aviisin pääkirjoitus 4/2011