Tuoreita kirjoituksia Pulsessa

Näyttökuva 2016-03-13 kello 11.32.13

Jos haluat lukea tuoreempia kirjoituksiani, löydät niitä Linkedin Pulsesta.

Mainokset

Enää kukaan ei vastusta Tampere-taloa

Kuvankaappaus 2015-2-14 kello 12.58.08 ”Suuruudenhullua tuhlausta! Nekin rahat voitaisiin käyttää vaikka vanhusten hoitoon”, totesi rouva toiselle rouvalle kaupungin bussissa. ”Kuka siellä edes käy?”

”Minä!” vastasi penkkiriviä taaempana istunut siskoni. Hän oli 5-vuotias.

Rouva ei puhunut Tammelan stadionista, Keskusareenasta, raitiovaunuista tai täydennysrakentamisesta. Hän puhui Tampere-talosta. Elettiin vuotta 1988, jolloin sitä vasta rakennettiin. Ja jolloin sitä vielä vastustettiin.

Siskostani kasvoi ammattimuusikko, joka on pitänyt lupauksensa. Hänen lisäkseen Tampere-talossa vierailee vuosittain neljännesmiljoona ihmistä, jotka jättävät kaupunkiin huomattavan määrän rahaa.

Kongresseista, konserteista, messuista ja muista tapahtumista on tullut merkittävä osa kaupungin elämää; sekä taloudellisesti että kulttuurillisesti. Tuskin kukaan enää ajattelee, että Tampere-talo olisi pitänyt jättää rakentamatta.

Kaikkia hajuttomasta keskinkertaisuudesta poikkeavia ratkaisuja vastustetaan, kunnes ne on tehty. Myöhemmin niihin kajoamista tietenkin ankarasti vastustetaan.

Seppo Honkanen

Journalismin joukkorahoitus toimii, eli mitä Rapportille kuuluu nyt

Ajatus journalismin joukkorahoituspalvelusta tuntui niin kutkuttavalta, että sitä oli kokeiltava. Oskari ja Aleksis Nokso-Koiviston kanssa perustimme Rapport Oy:n marraskuussa 2013. Toukokuussa julkaisimme palvelun beta-version, jonka koodin rakensi Olli Holopainen.

Vastaanotto on ollut äärimmäisen innostunutta.  Journalistiprofiilin Rapportiin on tehnyt yli 50 toimittajaa. Rapportista ovat kertoneet esimerkiksi Helsingin Sanomat, Suomen Kuvalehti, Ylen televisiouutiset, maakuntalehdet, Markkinointi & Mainonta, Journalisti ja Suomen lehdistö.

Ensimmäisen kuukauden liikevaihtomme oli peräti 12 000 euroa. Se tarkoittaa, että lukijoilta virtasi journalisteille hurjasti euroja — selväksi tuli, että ihmiset tahtovat maksaa tekijöille myös käytännössä, eivät ainoastaan ylevien aikeiden tasolla. Rahoitettuja journalistisia projekteja on tällä hetkellä yhdeksän.

rapport-logo

Journalismi voi hyvin, perinteinen media ei. Laadukkaita sisältöjä tahtovan yleisön ja journalistien on kohdattava uudella tavalla. Rapport on journalismin joukkorahoitustyökalu, jossa lukijat valitsevat rahoittamansa juttuideat ja tekijät, joita he haluavat tukea. Toimittajat aloittavat työnsä vasta, kun juttuideoiden rahoitus on varmistunut.

Lue: 23 vastausta kysymyksiin Rapportista (FAQ)

Olemme todistaneet, että journalismin joukkorahoitus  todella toimii. Se toimii, vaikka alustana on nopeasti ja edullisesti rakennettu beta-versio ja palvelua on pyöritetty päivätöiden ohessa. Toisin sanoen rahat on revitty omista taskuista, miinuksella olemme, ja työpanos vapaa-ajasta.

Ettei hyvä alku jää innostuksen purskahdukseksi, mahtavaa projektia on puskettava eteenpäin. Tällä hetkellä hiomme tulevia askelmerkkejä ja kehitämme palvelun konseptia. Kertyneen kokemuksen ansiosta tiedämme ja ymmärrämme enemmän, mutta apu ei ole koskaan pahitteeksi.

Jos journalismin joukkorahoituspalvelun kehittäminen kiinnostaa sinua, ota yhteyttä.  Meidät tavoittaa puhelimitse tai esimerkiksi palautelomakkeen avulla.  Arvostamme suuresti kehitysehdotuksia, ajatuksia, ideoita ja  tietysti myös yhteistyötarjouksia. Tarjolla on hieno tilaisuus päästä mukaan tarjoamaan laatujournalismille uusi mahdollisuus. Joukkorahoitus on tulevaisuutta.

Mikäli olet journalisti, joka tahtoo mukaan Rapportin tekijälistalle, kerro itsestäsi tämän lomakkeen avulla. Hyväksymme palveluun ainoastaan vakiintuneita journalismin ammattilaisia. Vahvoilla näytöillä esimerkiksi toimittajaksi opiskelevat tai tietokirjailijat voivat päästä mukaan. 

Seppo Honkanen

Jokin liikkuu lukitussa palatsissa: Tampereen kummitukset

Lukitussa Näsilinnassa kaikuvat oudot askeleet.

Lukitussa Näsilinnassa kaikuvat oudot askeleet.

Kummitustarinoiden ja kauhuelokuvien viehätyksessä on paljon samaa kuin vimmassa päästä huvipuiston hurjimpaan vuoristorataan: halu kokea pelon aiheuttama adrenaliinipiikki turvallisessa ympäristössä.

Vuonna 2007 kirjoitin Aamulehden kaupunkilehteen Toriin jutun, jossa jahtasin Tampereen kummituksia. Täysipäiset ihmiset kertoivat erikoisista kokemuksistaan Näsilinnassa, Finlaysonin pikkupalatsissa ja Amurin työläismuseokorttelissa.

Tori-lehti kummittelee enää muistoissa, mutta löysin jutun vanhoja sähköposteja selatessani. Pimenevän syksyn kunniaksi aaveet palaavat rakennusten uumenista julkisuuteen.


TAMPEREEN KUMMITUKSET

Tavalliset ihmiset kokevat vanhoissa tamperelaisrakennuksissa ilmiöitä, joita eivät osaa selittää. Outoja sattumia, virhetulkintoja vai kaikuja tuonpuoleisesta – päätä itse.


Askeleet ilmestyvät kattoon

TYÖLÄISMUSEO – Takana oli aivan tavallinen työpäivä. Olimme sulkemassa museota. Laitoin verhoja kiinni 1890-luvun huoneessa, kertaa Outi Tomperi mieltä askarruttavaa tapahtumaa vuodelta 2004.
– Katsoin ylöspäin ja huomasin, että jotain outoa tapahtuu. Huusin Johannalle (Järvinen), joka juoksi huoneeseen.
– Pinkopahvikattoon ilmestyivät suurehkot askelmat, kuin miehen saappaan jäljet. Ne etenivät kävelyvauhtia, Tomperi kuvailee.
Molemmat naiset näkivät saman ilmiön.
– Hyvä että meitä oli kaksi, ei tarvitse miettiä että onko päässä vikaa, naurahtaa Tomperi.
Järvinen alleviivaa, että ei usko mihinkään yliluonnolliseen.
– Mutta outoa se kyllä oli.
Katon yläpuolella on pieni lukittu ullakko, jonne pääsee viereisestä huoneesta tikapuita pitkin. Siellä ei voinut olla ketään.
– Olen miettinyt asiaa. Ei minulla ole tapahtuneelle järkevää selitystä, mutta uskon että sellainen löytyy. Kummituksiin uskon vasta jos moinen kävelee vastaan, Tomperi nauraa.

Hetkeäkään epäröimättä kahvilanhoitaja Leila Tulonen pamauttaa:
– Kyllä täällä kummitus on. Kaikki kahvilassa työskentelevät ovat asiasta samaa mieltä. Ovet aukeilevat ja menevät itsekseen kiinni. Tavarat putoilevat ja vaihtavat paikkaa kenenkään koskematta. Välillä kuuluu askeleita.
Hän jopa kertoo, että Tomperin ja Järvisen kuvailemassa rakennuksessa muutkin ovat nähneet hahmoja. Uusia työntekijöitä varoitetaan asiasta jo ennakkoon.
– Ettei tule yllätyksenä.


Jokin liikkuu lukitussa palatsissa

NÄSILINNA – Istuin lattialla. Teippi rapisi, kun pakkasin 1800-luvun jalkapuuta siirrettäväksi Vapriikkiin, konservaattori Hanna Tuokila muistelee muutaman vuoden takaisia tapahtumia.
Hän oli ainoa ihminen yksinäisessä palatsissa. Rakennuksen ulko-ovet olivat lukossa ja hälytyslaitteet kytketty päälle.
– Kovapohjaisissa saappaissa olevan henkilö nousi kiviportaita. Askelissa oli valtavasti painoa ja uupumusta. Ne loppuivat oven taakse.
Tuokila ajatteli, että kenties isokokoinen työkaveri Kimmo tuli paikalle.
– Huikkasin tervehdyksen.
Vain hiljaisuus vastasi. Hetken odotettuaan hän lähti ihmettelemään, minne saapastelija katosi. Talossa ei ollut ketään. Myös piha oli tyhjä.
– Noin tunnin kuluttua Kimmo saapui paikalle. Kyselin häneltä tuohtuneena, että missä piileskelit. Mies oli ihmeissään ja vakuutti olleensa useiden kilometrien päässä.
Hanna Tuokila kertoo työskennelleensä Tampereen museotoimessa 17 vuotta. Hän tuntee palatsin läpikotaisin.
– Tunnen rakennukseen luonnostaan kuuluvat narinat. Tiedän myös, mitkä äänet kuuluvat ulkoa. Tämä ei ollut mitään sellaista.

Eläkkeellä oleva museoamanuenssi Leena Willberg vahvistaa, että Näsilinnassa koettiin outoja jo sen toimiessa kaupungin museona.
– Paljon näitä juttuja on myös Hatanpään kartanosta, 1800-luvulta asti. Kuulin tarinoita sieltä jo isoäidiltänikin, Willberg muistelee.
Tuokilaa kummitukset eivät pelota.
– Kokemus ei ollut pelottava. Olen tyytyväinen, että sain kuulla ne askeleet. Tiedän, että tässä talossa on paljon sielua.


Komea mies tarkkailee ja neuvoo

PIKKUPALATSI – Ensimmäisen kerran törmäsin kummitukseen, kun haastattelin Pikkupalatsissa aiemmin toimineen Canonin työntekijöitä, kuvailee arkkitehti Seija Hirvikallio.
– He kertoivat aaveaskelista ja muusta omituisesta. Kummitus oli kaikille tuttu.
Leila ja Seppo Parhankangas ostivat toimistokäytössä olleen Finlaysonin Pikkupalatsin vuonna 2000. Rouva Parhankangas käynnisti rakennuksessa mittavan restaurointityön, jonka tavoitteena oli palauttaa palatsi Christian Bruunin ajan, 1897, ulkoasuun.
Restaurointityöt suunnitellut Hirvikallio innostui selvittämään palatsissa työskentelevien rakennusmiesten kummituskokemuksia.
– Niitähän löytyi. Keittiöasentajat kertoivat, että jopa näkivät hahmon tarkkailemassa työtä.
– Ja vinttikamarin ovella jokin olento oli sujahtanut kahden raavaan rakennusmiehen ohitse, Hirvikallio muistelee.
– Palatsiin tuli restauroinnin jälkeen tutustumaan iäkäs rouva, joka oli työskennellyt talossa 40-luvulla. Hän kertoi, että jo silloin pelättiin vintillä asuvaa kummitusta, palatsiemäntä Greta Olkkonen lisää.

Eräs rakennustyömaan työntekijä näki kummituksesta hyvin eläviä unia. Niissä ”komea nuori mies” lähetti viestejä restauroitsijoille.
– Kummitus oli myös kertonut olevansa hyvissä väleissä kanssani. Ilmeisesti siksi hän ei ole itselleni näyttäytynyt, Leila Parhankangas nauraa lämpimästi.
– Rakennustyön aikana oli niin paljon uskomattomia sattumia… Ja itsekin olen kuullut ne askeleet. Uskon, että kaikissa vanhoissa taloissa on kummitus, Seija Hirvikallio miettii.

Teksti: Seppo Honkanen


 

Erikoisia tarinoita kuulin myös jutun ilmestyttyä.
Minulle soitti esimerkiksi henkilö, joka  oli lehtipinoa paperinkeräyslaatikkoon kantaessaan huomannut päällimmäisenä olevasta lehdestä otsikon ”Tampereen kummitukset”. Hänen oli ollut pakko avata lehti välittömästi saadakseen tietää, kerrotaanko jutussa Amurin työläismuseokorttelista. Siellä hän oli omin silmin havainnut kummituksen.

”Ostin kupin kahvia ja kävelin peremmälle. Muuten tyhjässä huoneessa istui vanha mies. Käänsin katseeni sekunniksi. Mies oli kadonnut. Se on oudointa, mitä minulle on koskaan tapahtunut.”

 
Lähes jokaisella on kokemusta tilanteista, jotka tuntuvat liian epätodennäköisiltä ollakseen pelkkiä sattumia. Kun vanha luokkakaveri putkahtaa mieleen ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen ja hetken päästä hän soittaa, on helppo uskoa paranormaaliin ilmiöön — telepatiaan.

Puhelintelepatialle on arkisempikin selitys. Ihminen on sosiaalinen eläin, joka ajattelee päivän aikana lukemattoman monia muita ihmisiä. Yleensä he eivät soita. Kukaan ei muistele kaikkia niitä kertoja, jolloin mieleen tullut ihminen ei ole soittanut.

Ihmismieli on virittynyt etsimään syy-seurausyhteyksiä kaikkialta.  Aivomme työskentelevät  kuumeisesti löytääkseen tunnistettavia hahmoja ja ymmärrettävää toimintalogiikkaa satunnaisesta kohinasta.

Epätavallisten sattumien kokemista voi myös verrata lottovoittoon. Päävoiton osuminen yksittäisen ihmisen kohdalle on äärimmäisen epätodennäköistä, mutta silti Suomi on täynnä lottovoittajia. Kukaan ei kuitenkaan väitä lottovoittoja yliluonnollisiksi ilmiöksi.

 
Paranormaalit ilmiöt kiehtoivat minua teini-ikäisenä suuresti. Tiedon rajoja kohtaan koettu voimakas kiinnostus liittynee maailmankuvan rakentumiseen, mutta kriittisen ajattelun kehittyessä kiinnostuksella on tapana laantua tai ainakin muuttaa muotoaan.

Minusta kasvoi loogis-rationaalinen skeptikko. Tunnustan silti hetken melkein uskoneeni kummituksiin, kun kuuntelin haastateltavien kummallisia kokemuksia vanhoissa tamperelaisrakennuksissa. Ainakin kokijoilleen ne olivat totta.

Olisihan tavattoman mielenkiintoista, jos…


 

Yökukkujat, polttakaa herätyskellonne

Pirteä aamuihminen pinkaisee kymmenen kilometrin juoksulenkille aamukuudelta. Hän ei käsitä, miksi jotkut viitsivät maata vielä kahdeksalta. Nukkuviltahan menevät hyvät aamut hukkaan.

Eivät mene! Ne menevät nukkumiseen, ja nukkuminen on kuin rahaa pankkiin laittaisi. Miksi aamut olisivat arvokkaampia hetkiä kuin yöt?

 

”Hei sinä yökukkuja: Jopa sinusta voi tulla pirteä aamuihminen. Näillä vinkeillä parannat aamujesi energiatasoa huomattavasti”, neuvoo MTV3.fi.

En tiedä, miksi minun pitäisi olla pirteä aamuihminen. Lehmät pitää lypsää aamuvarhaisella, mutta harvalla meistä on navetta. Minä en vaadi aamuihmisiä valvomaan pitkään, joten älkööt hekään vaatiko minua nousemaan kukonlaulun aikaan siksi, että heille se sopii.

Jos koettaisin esittää aamuihmistä, taistelisin synnynnäistä rytmiäni eli kronotyyppiä vastaan. Jotakuinkin puolet ihmisistä on aamuvirkeitä, puolet iltavirkeitä. Unitutkija Mikael Sallisen mukaan joka viides meistä on voimakkaasti aamu- tai iltatyyppinen.

Tutkimusten mukaan aamuihmiset ovat usein optimistisia, oma-aloitteisia ja tunnollisia. Heidän väitetään pärjäävän työurallaan yökukkujia paremmin. Meitä yökukkujia lohduttanee se, että meidän sanotaan olevan luovempia, älykkäämpiä ja ulospäinsuuntautuneempia.

 

Sähkövalo on ollut käytössä yli sata, verkkokin pian parikymmentä vuotta, mutta ajatukset ja arvokäsitykset sopeutuvat tekniikkaa hitaammin. Edelleen kuvitellaan, että kunnon ihmiset nousevat aikaisin. Aamu-unisuus ja iltavirkeys liitetään laiskotteluun, kun taas aamuvirkkuja pidetään tehokkaina.

Maaseudulla asuvat sukulaiseni heräävät laittamaan valot päälle aamuviideltä. Sen jälkeen he palaavat takaisin nukkumaan. Valot pitää laittaa, koska muuten naapurit huomaavat, että ”talossa laiskotellaan”.

Yhteiskunta pakottaa myös kaupunkilaiset laahustamaan pulpettiensa taakse aamuvarhaisella. Jopa yliopiston työntekijöiden oletetaan saapuvan kököttämään kammioihinsa viimeistään kello 9.30. Se on aamuvirkeän mielestä hirvittävän myöhään, mutta yökukkujan mielestä sekin saattaa olla turhan aikaisin. Yhteiskunnan rytmi on aamuihmisten sisäisen kellon mukainen, joten he harvoin hahmottavat asiassa mitään ongelmaa.

Väärään rytmiin pakottaminen ei ole edes elinkeinoelämän näkökulmasta järkevää. Jos ihminen joutuu toimimaan täysin vastoin luontaista rytmiään, hänestä ei saa parhaita tehoja irti. Väsymys ja univaje vaikuttavat eniten monimutkaisiin älyllisiin toimintoihin, kuten loogiseen päättelyyn ja suunnitteluun. Väsyneenä myös tarkkaavaisuus, keskittymiskyky ja työmotivaatio heikkenevät nopeasti.

Tärkeintä kai on se, mitä saa aikaan – ei se, mihin vuorokaudenaikaan on valveilla. Miksi ihmeessä ajatustyötä pitäisi tehdä juuri aamulla?

 

Yökukkujat, nouskaa kapinaan. Unohtakaa sosiaalinen teatteri. Polttakaa kaikki kolme herätyskelloanne, jos suinkin voitte.

Hitaasta heräämisestä ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, sillä myös keskiyöllä voi mennä juoksulenkille. Tarvittaessa suorituksella voi kehuskella iltayhdeksältä nukahtaneelle pirteälle aamuihmiselle.

Seppo Honkanen

Kuusivuotias ymmärtää digimaailmaa 45-vuotiasta paremmin

Pietarsaarelainen 19-vuotias videobloggaaja julkaisi talvella Youtube-videon, jossa hän jäljitteli sitä, miltä eri kielet kuulostavat. Smoukahontas-nimimerkkiä käyttävän Sara Maria Forsbergin videoilla on nyt yli 195 000 tilaajaa. Niitä on katsottu 20 miljoonaa kertaa.

Maaliskuussa Forsberg sai kutsun yhdysvaltalaisen Ellen DeGeneresin talk show’hun. Toukokuussa hän muutti Los Angelesiin, jossa hän työskentelee Youtube-pohjaisen mediakanavan sisällöntuottajana. Heinäkuussa uutisoitiin Forsbergin Capitol Recordsin kanssa tekemästä levytyssopimuksesta.

 

Huomion saaminen oli aiemmin yksinkertaista, mutta kallista. Näkyvyyttä haluavan piti ostaa ilmoitustilaa sanomalehdistä, televisiosta tai radiosta.  Jos rahaa ei ollut, vaihtoehdoksi jäi toimittajien — julkisuuden portinvartijoiden — vikittely.

Nyt välineet sisältöjen tuottamiseen ja kuluttamiseen löytyvät kaikilta: housujen taskuissa lojuu puoli-ilmaisia, hipaisuilla toimivia insinööri- ja ohjelmointitaidon mestarinäytteitä. Voimme jakaa hetki sitten syntyneen kuvan, videon tai ajatuksen kenen tahansa ulottuville. Teksti-, kuva- ja videovirtojen sinkoillessa ne myös vanhenevat hetkessä.

Yksilöistä ja organisaatioista on tullut medioita medioiden paikalle. Eivät yleisötkään enää ole mykkiä vastaanottajia, vaan aktiivisia toimijoita ja kommentoijia.

Elämme keskellä suurinta media- ja viestintämurrosta kirjapainotaidon keksimisen jälkeen.  Digitaaliteknologia mullistaa sosiaalista, teknologista ja taloudellista toimintaympäristöä valtavalla nopeudella. Käyttäjämassojen liikkeet eivät kunnoita kunnan tai valtakunnan rajoja saati virallisia ennusteita. Uusia palveluja, yhteisöjä ja toimintatapoja syntyy ja kuolee nopeammin kuin laajapohjainen asiantuntijatyöryhmä saa järjestettyä kokouksen alustavien toimenpiteiden käynnistämisestä.

Media ei enää ole tuolla jossain sijaitseva monumentti, joka ilmoittaa mitä tapahtuu ja miten me siihen suhtaudumme. Eikä ilmoitusmyyjillä ole monopolia siihen, paljonko julkisuuden hankkiminen maksaa.  Perinteiset tiedotusvälineet toki tavoittavat suuria yleisöjä, mutta niiden keski-ikä nousee kovaa vauhtia ja levikkipeitot laskevat.

Kaarinalaista, itseään valokuvaavaa teinipoikaa Benjamin Peltosta seuraa Instagram-kuvapalvelussa 193 000 rakkaudesta huokailevaa tyttöä. Hän  tavoittaa laajemman ihmisryhmän kuin suomalaiset maakuntalehdet kukoistuksensa päivinä 1990-luvulla.

Kustantajat ovat kauhuissaan. Suuria voittoja tahkonnut liiketoimintamalli — lehtien tilausmaksut ja kalliilla kaupattavasta ilmoitustilasta tipahtelevat rahavirrat — on hajoamassa käsiin. Esimerkiksi Suosikki ja City-lehti on jo lopetettu. Mitä nuoret edellä, sitä vanhat perässä. Lähitulevaisuudessa kaikuukin paperilehtien koveneva kuolonkorina. Verkkomainonta sen sijaan kasvaa hurjaa vauhtia: jo viime vuonna (2013) viidennes suomalaisista mainoseuroista käytettiin verkossa.

Lehdistön kohtalo muistuttaa LP-levyjen ja lankapuhelinten tarinaa. Eivät ne ole kadonneet, mutta ne ovat muuttuneet valtavirrasta marginaalituotteiksi. Yhtään paremmin ei mene perinteisillä televisiolähetyksillä. Ne ovat korvautumassa Netflixin kaltaisilla pilvipalveluilla, joista suosikkiohjelmia katsotaan silloin kun itselle sopii, sillä laitteella, joka käsillä sattuu olemaan.

Fyysisistä sisältötuotteista on jo pitkään siirrytty kohti aineettomia, digitaalisia sisältöjä. Musiikin suoratoistopalvelu Spotify on kelpo esimerkki siitä, kuinka kuluttajien rahavirrat ohjautuvat fyysisten tuotteiden, CD-levyjen, ostamisesta sisältöjen käyttöoikeuksien hankkimiseen. Mitä ei verkosta löydy, sitä ei ole olemassa.

Yksilöt  kokoavat päivittäisen mediapalettinsa omien mieltymystensä ja viiteryhmänsä jakamien suositusten mukaan. Niitä kulutetaan silloin, kun itselle sopii, mutta mahdollisuus siihen on aina ulottuvilla. Alati muuttuvat sosiaaliset verkostot ja palvelut ovat läsnä kaikkialla ja niissä ollaan läsnä kaiken aikaa.

 

Teknologian ja kulttuurin nopea muutos jakaa ihmiset diginatiiveihin, joille uusi media on luonnollinen asia, ja perinteisten hitaiden yksisuuntaisten sisältöjen kuluttajiksi kasvaneisiin ikäpolviin.  Keskimääräinen kuusivuotias käyttää digitaaliteknologiaa sujuvammin kuin 45-vuotias aikuinen, kertoo The Guardian. ”Nuoret aikuiset haluavat toteuttaa omia unelmiaan, eivät ulkoapäin annettuja malleja tai yhteisiä unelmia. Ero nuorten ja vanhempien asennemaisemassa on kasvanut entisestään”, kertoo puolestaan Suomi Monitor 2014 -tutkimus.

Varttuneempien saattaa olla vaikea hahmottaa intoilua uudesta, mobiilista ja verkostoituneesta maailmasta — mihin sellaista tarvitaan, onhan vanhankin kanssa pärjätty.  Vaikka muutos ei ole itseisarvo, se on vääjäämätön tosiasia. Jos aikoo pärjätä uudessa toimintaympäristössä, on omaksuttava sen toimintatavat.

Digitaalinen ympäristö vaatii kykyä nopeaan reagointiin ja improvisointiin. Stand up -koomikot pärjäävät, viisivuotissuunnittelijat eivät.

Kekseliäille ihmisille ja organisaatioille  digitaalinen, globaali ja mobiili murros tarjoaa rajattomasti mahdollisuuksia.  Valitettavasti se myös ravistelee perinteisistä toimintatavoista leipänsä saavia ihmisiä, organisaatioita ja toimialoja perin pohjin. Järistysaallot eivät rajoitu mediatalojen tuotantoketjuihin.

Ihmisten tarpeet viihtymiseen, uteliaisuuden tyydyttämiseen, oppimiseen ja sosiaalisessa hierarkiassa pärjäämiseen säilyvät vuosisadasta toiseen samanlaisina, mutta tarpeita tyydytetään uusilla tavoilla ja välineillä.  Mullistusta voi verrata lihasvoimalla toimineen yhteiskunnan muutokseen polttomoottorien maailmaksi.

 Seppo Honkanen

 

Kielitaidon merkitys kasvanut, ruotsin romahtanut

Englantia puhuva on Etelä-Amerikassa ummikko, joka ei kykene kommunikoimaan juuri kenenkään kanssa. Viimeistään siellä minulle valkeni, miten valtavaa resurssien tuhlausta on pakottaa koko kansakunta opiskelemaan pienen naapurimaan kieltä.

Jos olisin saanut käyttää ruotsiin käytetyt seitsemän vuotta esimerkiksi espanjan opiskeluun, minulla olisi yhteinen kieli lähes puolen miljardin tyypin kanssa. Jos olisin opiskellut länsinaapurin sijaan itänaapurin kieltä, minulla olisi yli 150 miljoonaa juttukumppania.

Väite siitä, että ruotsin opiskeluun käytetty aika ei ole muusta pois, on yksinkertaisesti absurdi.

 

Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson puolustaa Helsingin Sanomissa ruotsin opiskelua. Hänen mielestään ruotsin kielen opiskelun muuttaminen vapaaehtoiseksi heikentäisi Suomen kilpailukykyä:

”Suomi on taloudellisissa vaikeuksissa ja tarvitsee kielitaitoisia ihmisiä. Tarvitsemme kouluihin enemmän kielten opetusta, emme vähemmän.”

Huvittavaa on, että hän kertoo vahingossa parhaan perustelun sille, miksi kielivalikoimaa pitäisi laajentaa. Tarvitsemme pakkoruotsin sijaan pakollista kielten opiskelua – mitä kieliä ne sitten ovatkaan – vähintään nykyisen tuntimäärän verran.

 

Kansallismieliset hekumoivat sinivalkoisella isänmaalla, josta on kitketty ruotsalainen hapatus. Se saa monet avarakatseisina ja sivistyneinä itseään pitävät tasapainoiset ihmiset kavahtamaan julkista keskustelua kielipolitiikasta.  Sääli, sillä asiasta kannattaisi keskustella rationaalisin argumentein: ei suu vaahdossa.

Globalisaatio on vähentänyt ruotsin kielen merkitystä, mutta kasvattanut muun kielitaidon arvoa.  Kansantaloudelle kahta suurta kieltä yleisesti osaava väestö olisi valtava kilpailuetu. Sitä mieltä on myös Elinkeinoelämän keskusliitto, joka vaatii toisen kotimaisen kielen pakollisesta opiskelusta luopumista.

Takavuosina Ruotsi oli Suomen portti maailmalle. Pohjoismainen yhteistyö, vankat historialliset siteet ja Suomen ruotsinkielinen vähemmistö ovat vahvoja perusteita ruotsin opiskelulle. Mutta ne ovat huonoja perusteluja sille, että ihan jokainen suomalainen pakotetaan vuosikausiksi pulpettiin ruotsin kirja kädessä: nekin, jotka asuvat Venäjän rajalla.

Kun jotakin on pakko tehdä, touhu muuttuu vastenmieliseksi. Monet saavat ruotsin tankkaamisesta ihottuman kaikkea kielten opiskelua kohtaan.

 

Ikimuistoinen perinne ruotsin pakollinen opiskelu ei ole, vaan poliittisen lehmäkaupan tulos vuodelta 1968. Toisen kotimaisen pakollisuudesta luopuminen ei olisi myöskään vastoin perustuslakia; nykyinen kielipykälä on ollut voimassa vuodesta 1919 saakka.

Tarve ruotsin opiskelulle ei katoa, vaikka kuri, nuhde ja pakollisuus heitetään romukoppaan. Tosin silloin ruotsia opiskelevat enää keskimääräisesti motivoituneemmat tyypit. Luultavasti siitä nauttivat myös ruotsin opettajat.


Seppo Honkanen