Ei pidetä palaveria

”Nyt äkkiä ideoita!” määräsi entinen esimieheni kerran viikossa.

Palaveriin pakotetut katselivat kiusaantuneina kenkiään. Luovuus oli touhusta kaukana, sillä hyviä ideoita ei voi käskeä, komentaa eikä kytkeä päälle ajastimella.

Neronleimaukset kuplivat välittömässä, vapautuneessa, epämuodollisessa ilmapiirissä. Kävelylenkki, nokkaunet tai vaikka oluttuoppi työkavereiden kanssa keskellä päivää ovat tuottoisampia ideasampoja kuin takapuolta jäytävät kehityspalaverit.

Työelämä kaipaa puolivallatonta epämuodollisuutta.

Hallinnoinnin lumoihin langennut johtoporras tuntuuusein unohtavan, ettei yksikään tuottava työtehtävä etene lippuja, lappuja, sisäisiä raportteja tai strategioita kirjoittamalla. Niihin käytetty aika tuottaa lähinnä stressihormoneita ja jätepaperia.

Rakenteista, jotka laaditaan hyvässä tarkoituksessa muodostuu usein itse tarkoituksia: aikavarkaita, jotka jähmettävät luontevan kanssakäymisen turhauttaviksi palavereiksi, raporteiksi ja hallintojärjestelmiksi.

”Pomo penäsi minulta raporttia keskellä pahinta kiirettä. Sanoin, että nyt on sellainen tilanne, että saat valita – teenkö raportin vai teenkö työt”, suuressa yrityksessä työskentelevä tuttavani nauroi.

Raportti jäi sillä kertaa maalaisjärjen jalkoihin.

”Ihmettelen, miksi työtä nykyään suunnitellaan, tilastoidaan, arvioidaan ja raportoidaan niin paljon, että nämä oheistyöt uuvuttavat ja vievät kohtuuttomasti työntekijöiden aikaa varsinaiselta työtä”, pohtii työyhteisökouluttaja, kasvatustieteen tohtori Annukka Häkämies Aamulehdessä.

Samaa minäkin ihmettelen. Työn luulisi olevan tärkeämpää kuin sen taulukointi.

Työilmapiiriä ei paranneta täyttämällä pakollisia seurantalomakkeita. Sitä parannetaan esimerkiksi tervehtimällä ja kysymällä, kuinka voin auttaa.

Ongelmia ratkaisemaan ei tarvitse aina perustaa työryhmiä. Usein ongelmat ratkeaisivat muutamassa minuutissa, jos ihmiset nostaisivat takapuolensa ja poikkeaisivat naapurihuoneessa kysymässä, missä mennään.

Sairauslomariski on lähes kolme kertaa keskimääräistä suurempi, jos työntekijä tuntee, ettei voi vaikuttaa omaan työhönsä tarpeeksi. Valistunut työnantaja kiinnittääkin työprosessin muotoseikkojen sijaan huomiota sen lopputulokseen ja antaa työntekijöille siimaa hoitaa tehtävänsä heille parhaiten sopivilla tavoilla.

Keskustellessani työelämästä olen kuullut saman ajatuksen monesta suusta:

”Tekee mieli huutaa, että antakaa minun kerrankin keskittyä tekemään töitä rauhassa.”

Seppo Honkanen
Aviisin pääkirjoitus 16/2009

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s