Inhimillisyyttä hei

Poliittinen korrektius on hieno asia, kun se tarkoittaa, että vähemmistöjä ja heikompiosaisia käsitellään herkällä pensselillä. Sitä kutsutaan myös sivistyneeksi käytökseksi, empatiaksi ja inhimillisyydeksi.

Kiertoilmauksia on vanhastaan käytetty puhuttaessa tabuista tai voimakkaista olennoista, kuten petoeläimistä, jumalista ja pahoista hengistä. Yhdysvalloista levinnyt ajatus poliittisesta korrektiudesta palautti kiertoilmaukset parrasvaloihin.

Poliittisella korrektiudella tarkoitetaan pyrkimystä vääntää kieli asentoon, jossa se ei vahingossakaan loukkaa ketään. Ajatus on kaunis, mutta sillä ratsastetaan helposti päin puuta: loukkaantumisen mahdollisuus on aivan liian lavea kriteeri itsesensuurin mittariksi. Aina löytyy joku, joka loukkaantuu mistä tahansa sanasta, mielipiteestä tai tosiasiasta. Loukkaantumisen varjolla voidaan siis perustella mitä tahansa suukapulaa.

On jotenkin pelottavaa, että yhteiskunnallisen osallistumisen suosituimmaksi muodoksi näyttää nousseen hysteerinen joukkoloukkaantuminen. Pahastutaan Hazardin kolumnista, Oksasen mielipiteistä, Kiesin puheista, ties mistä. Tapauksia yhdistävät päitä vadille vaativat joukot, joissa tiivistyvälle typeryydelle vetää vertoja vain niiden osoittama suhteellisuudentajun puute.

Järjestäytyneessä yhteiskunnassa rangaistuksista ei ole tapana päättää huutoäänestyksillä, eivätkä julkiset hirttäjäiset ole kuuluneet työkalupakkiin enää vuosisatoihin. Miksi nyt näyttää olevan niin vaikeata käsittää, että myös heillä, joiden puheenvuorot nostavat omaa pulssia, on täysi oikeus ilmaista mielipiteensä.

Toisaalta kaikkea, minkä saa sanoa, ei tarvitse sanoa ääneen. Fiksu osaa myös vaieta. Sitä kutsutaan sivistyneeksi käytökseksi, empatiaksi ja inhimillisyydeksi.

Pahimmillaan poliittinen korrektius on kirosana, joka tarkoittaa tekopyhää uusmoralismia. Kun seinillä on kielikorvat ja katossa väijyy ajatuspoliisi, kyse on sivistyneisyyden sijaan sievistelystä. Se herättää lähinnä tarpeen näyttää takapuolta.

Vaikeista asioista, ja etenkin niistä, pitää voida repiä huumoria. Nauru on paitsi elämän suola, myös puolustusmekanismi, joka torjuu ahdistusta ja pahaa oloa. Esimerkiksi sairaaloissa ronskilla huumorilla helpotetaan paineita, sairastumista ja kuolemanpelkoa. Kliininen retoriikka on jutuista kaukana. Juuri siksi ne toimivat.

Tekopyhyyttä emme tarvitse. Mutta elämänilo ja jokin, mitä kutsutaan sivistyneeksi käytökseksi, empatiaksi ja inhimillisyydeksi – ne kelpaisivat.

Seppo Honkanen
Aviisin pääkirjoitus 1/2010

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s