Rukkaset kissasta

”Kepa vahtii jänistä siihen asti, että Kalevi ehtii paikalle pyssynsä kanssa”, kertoo Pirjo. Hän kulkee mukana metsästysreissuilla, koska Kalevi on huono nylkijä.
”Heitän höyryävän maksan Kepalle, joka odottaa malttamattomana palkkiota.”
Kepa on koira. Pirjo on kuusikymppinen maalla asuva nainen, joka elää sellaista elämää kuin valtaosa suomalaisista eli 1900-luvun alkupuolella. Hän kalastaa, marjastaa, leipoo – ja nylkee.
Ei siitä kovin kauan ole, kun kaupunkilaiset hakivat torilta keittoaineiksi eläviä kanoja. Niskat väännettiin nurin, kanat kynittiin ja heitettiin kattilaan. Porsaita kasvatettiin myös omakotitaloalueilla ulkorakennuksissa. Joulupöydässä kenestäkään ei tuntunut pahalta herkutella tutun possun kankulla. Kun kissa tuli vanhaksi, tai muuten lakkasi jahtaamasta hiiriä, siitä tehtiin rukkaset.

 

Lemmikkieläimet ovat nykyään täysivaltaisia perheenjäseniä, joille ostetaan kalliita erikoisvarusteita ja hoivapalveluja. Mutta tuotantoeläimiä kasvatetaan teollisten laitosten kalseissa häkeissä. Niiden elämän ainoa tarkoitus on vastata kasvavan kysynnän tarpeisiin: paisua valtaviksi proteiinivuoriksi mahdollisimman nopeasti.
Viime vuonna suomalaiset söivät keskimäärin 76 kiloa lihaa – kulutus oli vielä 50 vuotta sitten alle puolet nykyisestä. Luultavasti kulutushuippua ei ole saavutettu, sillä syömme lihaa yhä alle eurooppalaisen keskitason.
En voisi kuvitella tappavani lintuja tai nisäkkäitä. Vanhempieni kissasta tehtyä rukkasta en käteeni laittaisi. Kamala ajatus! Mutta kaupan tiskiltä ostettua pihviä ahmin ilomielin. Olenko tekopyhä – vai kaupunkilainen, joka on etääntynyt turhan kauas luonnosta?
Luultavasti olen molempia.
Etologi Frans de Waal on kutsunut ihmistä empaattiseksi apinalajiksi, jonka erikoispiirre on kohdistaa empatian tunteita myös muita lajeja kohtaan.
”Ominaisuutta on aiemmin tasapainottanut se, että eläimet ja muu luonto syntymineen, kuolemineen ja sairauksineen on ollut lähellä. Realismi on kuulunut päivittäiseen elämään”, kirjoittaa dosentti Seppo Turunen esseekokoelmassa Paviaaneja, punaviiniä ja puutarhanhoitoa.
Luontoa romantisoidessa unohtuu, että saalistaminen ja saaliiksi joutuminen ovat elämän kiertokulkua.
Eikä karsinassa oleva sika pohdi, millaista olisi murtautua ulos toteuttamaan itseään. Sika ei ole ihminen. Se on tyytyväinen elämäänsä, jos sillä on riittävästi virikkeitä, mahdollisuus jotakuinkin lajityypilliseen käyttäytymiseen ja riittävästi ravintoa.
Ongelma on siinä, että jättilaitoksissa kasvatettavilla proteiinivuorilla niitä ei ole. Empatian lisäksi ihmisillä on toinen lajityypillinen ominaisuus: häikäilemättömyys.

 
Kun katselen lautasellani olevaa lihakimpaletta, minusta tuntuu välillä epämääräisellä tavalla pahalta. Viime aikoina tunne on voimistunut.
Pirjolla ja Kalevilla tuskin on samanlaisia ongelmia, sillä he kalastavat ja metsästävät riistaa lähes samalla tavalla kuin Homo sapiens on tehnyt kymmenien tuhansien vuosien ajan. Heidän luontosuhteensa on välitön, toisin kuin minun ja monen muun kaupunkilaisen.

 

 

Seppo Honkanen

Aviisin pääkirjoitus 11/2011



Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s