Englantia puhuva on Etelä-Amerikassa ummikko, joka ei kykene kommunikoimaan juuri kenenkään kanssa. Viimeistään siellä minulle valkeni, miten valtavaa resurssien tuhlausta on pakottaa koko kansakunta opiskelemaan pienen naapurimaan kieltä.
Jos olisin saanut käyttää ruotsiin käytetyt seitsemän vuotta esimerkiksi espanjan opiskeluun, minulla olisi yhteinen kieli lähes puolen miljardin tyypin kanssa. Jos olisin opiskellut länsinaapurin sijaan itänaapurin kieltä, minulla olisi yli 150 miljoonaa juttukumppania.
Väite siitä, että ruotsin opiskeluun käytetty aika ei ole muusta pois, on yksinkertaisesti absurdi.
Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson puolustaa Helsingin Sanomissa ruotsin opiskelua. Hänen mielestään ruotsin kielen opiskelun muuttaminen vapaaehtoiseksi heikentäisi Suomen kilpailukykyä:
”Suomi on taloudellisissa vaikeuksissa ja tarvitsee kielitaitoisia ihmisiä. Tarvitsemme kouluihin enemmän kielten opetusta, emme vähemmän.”
Huvittavaa on, että hän kertoo vahingossa parhaan perustelun sille, miksi kielivalikoimaa pitäisi laajentaa. Tarvitsemme pakkoruotsin sijaan pakollista kielten opiskelua – mitä kieliä ne sitten ovatkaan – vähintään nykyisen tuntimäärän verran.
Kansallismieliset hekumoivat sinivalkoisella isänmaalla, josta on kitketty ruotsalainen hapatus. Se saa monet avarakatseisina ja sivistyneinä itseään pitävät tasapainoiset ihmiset kavahtamaan julkista keskustelua kielipolitiikasta. Sääli, sillä asiasta kannattaisi keskustella rationaalisin argumentein: ei suu vaahdossa.
Globalisaatio on vähentänyt ruotsin kielen merkitystä, mutta kasvattanut muun kielitaidon arvoa. Kansantaloudelle kahta suurta kieltä yleisesti osaava väestö olisi valtava kilpailuetu. Sitä mieltä on myös Elinkeinoelämän keskusliitto, joka vaatii toisen kotimaisen kielen pakollisesta opiskelusta luopumista.
Takavuosina Ruotsi oli Suomen portti maailmalle. Pohjoismainen yhteistyö, vankat historialliset siteet ja Suomen ruotsinkielinen vähemmistö ovat vahvoja perusteita ruotsin opiskelulle. Mutta ne ovat huonoja perusteluja sille, että ihan jokainen suomalainen pakotetaan vuosikausiksi pulpettiin ruotsin kirja kädessä: nekin, jotka asuvat Venäjän rajalla.
Kun jotakin on pakko tehdä, touhu muuttuu vastenmieliseksi. Monet saavat ruotsin tankkaamisesta ihottuman kaikkea kielten opiskelua kohtaan.
Ikimuistoinen perinne ruotsin pakollinen opiskelu ei ole, vaan poliittisen lehmäkaupan tulos vuodelta 1968. Toisen kotimaisen pakollisuudesta luopuminen ei olisi myöskään vastoin perustuslakia; nykyinen kielipykälä on ollut voimassa vuodesta 1919 saakka.
Tarve ruotsin opiskelulle ei katoa, vaikka kuri, nuhde ja pakollisuus heitetään romukoppaan. Tosin silloin ruotsia opiskelevat enää keskimääräisesti motivoituneemmat tyypit. Luultavasti siitä nauttivat myös ruotsin opettajat.
Seppo Honkanen
Näkemyksiä | Seppo Honkanen 