Kuusivuotias ymmärtää digimaailmaa 45-vuotiasta paremmin

Pietarsaarelainen 19-vuotias videobloggaaja julkaisi talvella Youtube-videon, jossa hän jäljitteli sitä, miltä eri kielet kuulostavat. Smoukahontas-nimimerkkiä käyttävän Sara Maria Forsbergin videoilla on nyt yli 195 000 tilaajaa. Niitä on katsottu 20 miljoonaa kertaa.

Maaliskuussa Forsberg sai kutsun yhdysvaltalaisen Ellen DeGeneresin talk show’hun. Toukokuussa hän muutti Los Angelesiin, jossa hän työskentelee Youtube-pohjaisen mediakanavan sisällöntuottajana. Heinäkuussa uutisoitiin Forsbergin Capitol Recordsin kanssa tekemästä levytyssopimuksesta.

 

Huomion saaminen oli aiemmin yksinkertaista, mutta kallista. Näkyvyyttä haluavan piti ostaa ilmoitustilaa sanomalehdistä, televisiosta tai radiosta.  Jos rahaa ei ollut, vaihtoehdoksi jäi toimittajien — julkisuuden portinvartijoiden — vikittely.

Nyt välineet sisältöjen tuottamiseen ja kuluttamiseen löytyvät kaikilta: housujen taskuissa lojuu puoli-ilmaisia, hipaisuilla toimivia insinööri- ja ohjelmointitaidon mestarinäytteitä. Voimme jakaa hetki sitten syntyneen kuvan, videon tai ajatuksen kenen tahansa ulottuville. Teksti-, kuva- ja videovirtojen sinkoillessa ne myös vanhenevat hetkessä.

Yksilöistä ja organisaatioista on tullut medioita medioiden paikalle. Eivät yleisötkään enää ole mykkiä vastaanottajia, vaan aktiivisia toimijoita ja kommentoijia.

Elämme keskellä suurinta media- ja viestintämurrosta kirjapainotaidon keksimisen jälkeen.  Digitaaliteknologia mullistaa sosiaalista, teknologista ja taloudellista toimintaympäristöä valtavalla nopeudella. Käyttäjämassojen liikkeet eivät kunnoita kunnan tai valtakunnan rajoja saati virallisia ennusteita. Uusia palveluja, yhteisöjä ja toimintatapoja syntyy ja kuolee nopeammin kuin laajapohjainen asiantuntijatyöryhmä saa järjestettyä kokouksen alustavien toimenpiteiden käynnistämisestä.

Media ei enää ole tuolla jossain sijaitseva monumentti, joka ilmoittaa mitä tapahtuu ja miten me siihen suhtaudumme. Eikä ilmoitusmyyjillä ole monopolia siihen, paljonko julkisuuden hankkiminen maksaa.  Perinteiset tiedotusvälineet toki tavoittavat suuria yleisöjä, mutta niiden keski-ikä nousee kovaa vauhtia ja levikkipeitot laskevat.

Kaarinalaista, itseään valokuvaavaa teinipoikaa Benjamin Peltosta seuraa Instagram-kuvapalvelussa 193 000 rakkaudesta huokailevaa tyttöä. Hän  tavoittaa laajemman ihmisryhmän kuin suomalaiset maakuntalehdet kukoistuksensa päivinä 1990-luvulla.

Kustantajat ovat kauhuissaan. Suuria voittoja tahkonnut liiketoimintamalli — lehtien tilausmaksut ja kalliilla kaupattavasta ilmoitustilasta tipahtelevat rahavirrat — on hajoamassa käsiin. Esimerkiksi Suosikki ja City-lehti on jo lopetettu. Mitä nuoret edellä, sitä vanhat perässä. Lähitulevaisuudessa kaikuukin paperilehtien koveneva kuolonkorina. Verkkomainonta sen sijaan kasvaa hurjaa vauhtia: jo viime vuonna (2013) viidennes suomalaisista mainoseuroista käytettiin verkossa.

Lehdistön kohtalo muistuttaa LP-levyjen ja lankapuhelinten tarinaa. Eivät ne ole kadonneet, mutta ne ovat muuttuneet valtavirrasta marginaalituotteiksi. Yhtään paremmin ei mene perinteisillä televisiolähetyksillä. Ne ovat korvautumassa Netflixin kaltaisilla pilvipalveluilla, joista suosikkiohjelmia katsotaan silloin kun itselle sopii, sillä laitteella, joka käsillä sattuu olemaan.

Fyysisistä sisältötuotteista on jo pitkään siirrytty kohti aineettomia, digitaalisia sisältöjä. Musiikin suoratoistopalvelu Spotify on kelpo esimerkki siitä, kuinka kuluttajien rahavirrat ohjautuvat fyysisten tuotteiden, CD-levyjen, ostamisesta sisältöjen käyttöoikeuksien hankkimiseen. Mitä ei verkosta löydy, sitä ei ole olemassa.

Yksilöt  kokoavat päivittäisen mediapalettinsa omien mieltymystensä ja viiteryhmänsä jakamien suositusten mukaan. Niitä kulutetaan silloin, kun itselle sopii, mutta mahdollisuus siihen on aina ulottuvilla. Alati muuttuvat sosiaaliset verkostot ja palvelut ovat läsnä kaikkialla ja niissä ollaan läsnä kaiken aikaa.

 

Teknologian ja kulttuurin nopea muutos jakaa ihmiset diginatiiveihin, joille uusi media on luonnollinen asia, ja perinteisten hitaiden yksisuuntaisten sisältöjen kuluttajiksi kasvaneisiin ikäpolviin.  Keskimääräinen kuusivuotias käyttää digitaaliteknologiaa sujuvammin kuin 45-vuotias aikuinen, kertoo The Guardian. ”Nuoret aikuiset haluavat toteuttaa omia unelmiaan, eivät ulkoapäin annettuja malleja tai yhteisiä unelmia. Ero nuorten ja vanhempien asennemaisemassa on kasvanut entisestään”, kertoo puolestaan Suomi Monitor 2014 -tutkimus.

Varttuneempien saattaa olla vaikea hahmottaa intoilua uudesta, mobiilista ja verkostoituneesta maailmasta — mihin sellaista tarvitaan, onhan vanhankin kanssa pärjätty.  Vaikka muutos ei ole itseisarvo, se on vääjäämätön tosiasia. Jos aikoo pärjätä uudessa toimintaympäristössä, on omaksuttava sen toimintatavat.

Digitaalinen ympäristö vaatii kykyä nopeaan reagointiin ja improvisointiin. Stand up -koomikot pärjäävät, viisivuotissuunnittelijat eivät.

Kekseliäille ihmisille ja organisaatioille  digitaalinen, globaali ja mobiili murros tarjoaa rajattomasti mahdollisuuksia.  Valitettavasti se myös ravistelee perinteisistä toimintatavoista leipänsä saavia ihmisiä, organisaatioita ja toimialoja perin pohjin. Järistysaallot eivät rajoitu mediatalojen tuotantoketjuihin.

Ihmisten tarpeet viihtymiseen, uteliaisuuden tyydyttämiseen, oppimiseen ja sosiaalisessa hierarkiassa pärjäämiseen säilyvät vuosisadasta toiseen samanlaisina, mutta tarpeita tyydytetään uusilla tavoilla ja välineillä.  Mullistusta voi verrata lihasvoimalla toimineen yhteiskunnan muutokseen polttomoottorien maailmaksi.

 Seppo Honkanen

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s