”Suuruudenhullua tuhlausta! Nekin rahat voitaisiin käyttää vaikka vanhusten hoitoon”, totesi rouva toiselle rouvalle kaupungin bussissa. ”Kuka siellä edes käy?”
”Minä!” vastasi penkkiriviä taaempana istunut siskoni. Hän oli 5-vuotias.
Rouva ei puhunut Tammelan stadionista, Keskusareenasta, raitiovaunuista tai täydennysrakentamisesta. Hän puhui Tampere-talosta. Elettiin vuotta 1988, jolloin sitä vasta rakennettiin. Ja jolloin sitä vielä vastustettiin.
Siskostani kasvoi ammattimuusikko, joka on pitänyt lupauksensa. Hänen lisäkseen Tampere-talossa vierailee vuosittain neljännesmiljoona ihmistä, jotka jättävät kaupunkiin huomattavan määrän rahaa.
Kongresseista, konserteista, messuista ja muista tapahtumista on tullut merkittävä osa kaupungin elämää; sekä taloudellisesti että kulttuurillisesti. Tuskin kukaan enää ajattelee, että Tampere-talo olisi pitänyt jättää rakentamatta.
Kaikkia hajuttomasta keskinkertaisuudesta poikkeavia ratkaisuja vastustetaan, kunnes ne on tehty. Myöhemmin niihin kajoamista tietenkin ankarasti vastustetaan.
Seppo Honkanen
Kategoriat
Näkemyksiä | Seppo Honkanen 