Koronavirusepidemiaa käsitellään Suomessa kuin kaukaista nälänhätää, mutta pandemian riski on todellinen — ja se koskee myös meitä

Ristiriita kansainvälisestä mediasta päivittyvän tilannekuvan, suurvaltojen äärimmäisten toimenpiteiden ja suomalaisten viranomaisten tyytyväisen uneliaisuuden välillä on hämmentävä.

HUOMIO: ARTIKKELI KIRJOITETTU 7.2.2020, PÄIVITETTY MA 10.2.

Koronavirusta (2019-nCoV) käsitellään julkisessa keskustelussa kuin kaukaista sotauutista tai nälänhätää. Ei koske meitä, koska Suomessa on toistaiseksi (9.2.2020) ainoastaan yksi testeillä osoitettu tartunta. Unohdamme, että kaikki epidemiat alkavat yksittäistapauksista.

Kaukaisimmatkin Aasian kohteet ovat lentämällä yhtä lähellä Helsinkiä kuin Rovaniemi yöjunalla. Pelkästään Finnair lentää Aasiaan satoja kertoja kuukaudessa. Taivas kuhisee lentokoneita kuin mikrobeja. Suomi ei ole erillään oleva turvasatama.

Ei Kiinassa ollut kuin kourallinen positiivisia testituloksia muutama viikko sitten. Nykytilanteesta ei voi päätellä tulevaa kehitystä, eikä aiemmin vältetyistä epidemioista (esim. SARS) voi tehdä johtopäätöstä siitä, että myös 2019-nCov automaattisesti ohittaisi Suomen.  Sellaista tekijää ei ole, joka estäisi taudin leviämisen myös täällä.

Koronaviruksen oireeton itämisaika on jopa kaksi viikkoa, joten tartunnan saaneet ja voidaan havaita vain viiveellä. Esimerkiksi Shanghaista työmatkalla ollut henkilö tartutti Saksassa samaan palaveriin osallistuneet työkaverinsa ja aiheutti hetkessä paikallisen tartuntaketjun.

Kiinasta ja lähialueilta lennetään Helsinkiin edelleen monta kertaa päivässä. Suomessa viranomaiset toivottavat epidemia-alueilta saapuvat tervetulleiksi kehottaen ainoastaan tarkkailemaan vointia ja ottamaan yhteyttä terveydenhuoltoon, jos mahdollisia oireita ilmenee. Helsingin Sanomissa naureskellaan ironisesti (1, 2) virushysterialle ja keskitytään pandemiariskin torjumisen sijaan käsittelemään aasialaisten kohtaamaa rasismia  — toisin kuin esimerkiksi New York Timesissa ja muissa maailman laatumedioissa, joiden laajoissa artikkeleissa huippututkijat ovat huolestuneita tappavasta pandemiasta.  Kontrasti suomalaisen ja kansainvälisen uutisoinnin välillä on hämmentävä.

Kiinassa on 1,386 miljardia asukasta ja 2019-nCoviin on virallisten tilastojen mukaan kuollut vasta 683 henkilöä (7.2.) 806 henkilöä (9.2.) 910 henkilöä (10.2.). Tämä ylittää jo SARS:iin vuosina 2002-2003 kuolleiden määrän, mutta oleellista ei ole tähän mennessä menehtyneiden määrä vaan ennuste kehityksestä ja kuolleisuusprosentti. Epidemia on alussa, kasvaa räjähdysmäisesti ja lisäksi Kiinan viralliset tilastot eivät kerro koko totuutta. Ainoastaan osa tartunnan saaneista voidaan testata.

Jotain todellisesta tilanteesta voinee päätellä siitä, että miljoonakaupunki Wuhanin krematoriot toimivat ovat toimineet täydellä teholla jo tammikuun lopulta. ”Tammikuun 28. päivästä lähtien kaikki työntekijämme ovat olleet töissä koko ajan, emme ole voineet lähteä kotiin lainkaan”, kertoo krematorion työntekijä.

Maailmalla virukseen suhtaudutaan äärimmäisen vakavasti —  Kiina uhraa valtavia resursseja, Venäjä on sulkenut maarajansa jopa rahdilta

USA, Venäjä, Australia, Hong Kong, Israel ja lukuisat muut hyvin informoidut toimijat ovat valinneet täysin toisenlaisen linjan kuin Suomi: 14 päivän sisällä Kiinassa vierailleet ovat kansalaisuudesta riippumatta ehdottomassa karanteenissa. Japanissa jättiristeilijät täynnä ihmisiä seisovat eristettyinä satamassa.

Venäjä on sulkenut maarajansa myös rahdilta, peruu kansainvälisiä tapahtumia eikä antanut saksalaisten evakuointilennon tehdä välilaskuakaan Moskovaan. Israel on ilmoittanut tekevänsä kaiken mahdollisen viivyttääkseen vääjäämätöntä epidemiaa, ehtiäkseen valmistautua huolellisesti.

Iso-Britania julisti koronaviruksen välittömäksi ja vakavaksi uhkaksi kansalaistensa terveydelle, antoi viranomaisille poikkeusvaltuuksia ja määritteli jo tässä vaiheessa julkisesti kaksi sairaala-aluetta, jotka ovat potilaiden karanteenikeskuksia (10.2.).

Kiina eristää kymmeniä miljoonia kansalaisiaan ja käyttää äärimmäisiä resursseja yhä laajenevaan taudin torjuntaan. Avaruuspukuiset henkilöt desinfioivat katuja ja vartioivat karanteenialueita. Vain yksi henkilö taloudesta saa joka toinen päivä poistua asunnosta. Kiinalaiset kuvailevat tilannetta sodankäynniksi ja tuoreimpien väitteiden mukaan uskomattomat 400 miljoonaa kiinalaista on karanteenialueilla.

Kiinassa vallitsee varapääministerin mukaan  ”sotatila” ja ”rintamakarkurit naulitaan historiallisen häpeän pylvääseen”. Viranomaiset kiertävät eristetyissä kaupungeissa ovelta ovelle ja vievät vastentahtoisia asukkaita karanteeniin. Tuntuu mahdottomalta uskoa, että näin järeitä toimia tehtäisiin ilman erittäin vahvoja perusteita.

”Suomessa vain yksittäistapaukset ovat mahdollisia”

THL (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos) ilmeisesti hahmottaa riskit suurvaltojen vertaisryhmää paremmin. Torjuntatoimet halutaan ”perustaa tutkittuun tietoon sekä kullakin hetkellä tiedossa olevaan viralliseen riskiarvioon”. Kuulostaa perustellulta, mutta on tärkeä ymmärtää, että vertaisarvioitu tutkimustieto tulee jälkijunassa äärimmäisen nopeasti kehittyvässä tilanteessa. Reagoida pitää ajoissa.

Virkahenkilöt ovat ilmoittaneet julkisuudessa, ettei suomalaisten tarvitse huolestua, ainoastaan kansainväliseen liikkuvuuteen liittyvät yksittäistapaukset ovat maassamme mahdollisia. Tätä erikoista näkemystä ei voi perustella muuten kuin sillä, että pohjoismainen asenneilmasto ilmeisesti tappaa virukset jo raja-asemalla.

”Jos epidemia-alueelta saapuvilla vierailla ei ole hengitystieinfektion oireita kuten kuumetta, yskää tai hengenahdistusta, ei ole syytä toimenpiteisiin”, opastaa suomalainen THL.

Kognitiivinen dissonanssi kansainvälisestä mediasta päivittyvän tilannekuvan, maailmalla tehtävien järeiden toimenpiteiden ja suomalaisten viranomaisten tyytyväisen uneliaisuuden välillä on valtava. Toistan — valtava.

On todella hämmentävää ajatella, että maailmalla pidetään 14 päivän karanteenissa kaikkia Kiinassa vierailleita ja huippututkijat ovat peloissaan, mutta Suomessa töihin, kouluun tai vaikkapa päiväkotiin saa THL:n virallisten ohjeiden mukaan palata vaikka suoraan epidemia-alueelta saavuttuaan. Mutta hei, jos neuroottisimpia huolettaa, peskää kätenne ja seuratkaa ulkoministeriön matkustustiedotteita.

Suomessa on toimiva terveydenhuoltojärjestelmä ja varautumissuunnitelmiakin on SARS:n jälkeen päivitetty.  Epäilemättä viranomaiset ovat varautuneet monenlaisiin erikoistilanteisiin, mutta yhteiskuntajärjestelmämme on todellisuudessa erittäin haavoittuva mahdollisen laajan 2019-nCov pandemian edessä.

”Kansainväliseen liikkuvuuteen ja matkailuun liittyvät yksittäiset tapaukset ovat Suomessa mahdollisia”, arvioi THL. 

”Jos epidemia-alueelta Suomen palaamisen jälkeen ei tule kuumetta tai muita hengitystieinfektion oireita kuten yskää tai hengenahdistusta, voi pääsääntöisesti palata työhön, kouluun tai päiväkotiin”, opastaa THL.

Thaimaassa ministeri pitää kasvosuojuksista kieltäytyviä turisteja terveysuhkana ja uhkaa poistaa heidät maasta

Vielä tiistaina 4.2. THL:n ylilääkärin Taneli Puumalaisen mukaan ei ollut mitään epäilyä siitä, että tartunta olisi leviämässä suomalaisten tavallisiin matkakohteisiin, kuten Thaimaahan.  YLE:n toimittaja tulkitsi tiedotustilaisuuden jälkeen, että hiihtolomamatkoille Aasiaan saa lähteä turvallisin mielin: ei muuta kuin ostamaan halpoja lentopaketteja.

Valitettavasti Puumalainen oli väärässä. Koronavirus todettiin vain muutama päivä myöhemmin Thaimaassa kymmeniltä ihmisiltä ja tartuntojen määrä kasvaa koko ajan. Terveysministeri Anutin Charnvirakul totesikin raivostuneena (7.2), että ilman kasvosuojia maahan saapuvat, varomattomat länsimaiset turistit ovat terveysriski ja heidät pitäisi poistaa maasta. Kotimaahansa palatessaan tartunnan saaneet turistit levittävät epidemiaa uusille alueille — esimerkiksi Suomeen.

Vähintään 20 kertaa influessaa vaarallisempi virus tarttuu helpommin kuin nuhakuume

Osa ihmisistä on saanut influenssarokotteen ja vastaavia viruksia on sairastettu myös aiemmin, eli väestötasolla vallitsee osittainen immuniteetti influessaviruksia vastaan. Lisäksi influessan tarttuvuus on arvioiden mukaan selvästi 2019-nCov:ia alhaisempi. Tästä huolimatta influessa leviää joka vuosi maailmanlaajuiseksi epidemiaksi aiheuttaen noin 650 000 kuolemaa. Influessaan kuolee 0,1 prosenttia sairastuneista ja tehohoitoa vaatii noin prosentti potilaista.

Koronaviruksen (2019-nCov) oireeton itämisaika on jopa kaksi viikkoa, sen arvioidaan olevan 1,5—3 kertaa tarttuvampi kuin influenssa (tarttuvuutta kuvaava RO-luku 2,5—4,08 vs. influenssan ja nuhakuumeen RO 1,3—1,5) ja vähintään 20 kertaa tappavampi kuin influenssa (kuolleisuus 2%—X% vs. influenssa n. 0,1%). Tehohoitoa vaatii tämän hetken tiedon mukaan 15-20% koronavirukseen sairastuneista.

Edes maailman johtavat virologit, epidemologit tai WHO eivät osaa arvioida tilannetta täydellisesti. Tietoa ei ole riittävästi, mutta edelleen on mahdollista toimia maailmanlaajuisen kriisin estämiseksi, arvioi WHO. Pandemiasimulaatioissa koronaviruksen (2019-nCov) kuolleisuusarvioksi on laskettu jopa 65 miljoonaa uhria.

Vuosien 2002–2003 SARS-epidemian aiheuttaja on myös koronavirus, 2019-nCovin sukulainen. SARS:iin kuoli joka kymmenes heistä, joilla tauti todettiin. Todennäköisenä pidetään, ettei nykyinen epidemia ole yhtä tappava, mutta todellista tietoa tästäkään ei vielä ole. Maailmanlaajuisesti SARS-virukseen kuoli ”vain” 774 ihmistä, koska epidemia saatiin eristetyä ajoissa. Jo tähän mennessä 2019-nCoviin on kuollut yli 800 ihmistä (9.2.).

Koronavirusta voi verrata myös espanjantautiin, joka aiheutti tappavan keuhkokuumeen. Vuosina 1918–1919 riehunut pandemia surmasi 30—100 miljoonaa ihmistä ja Suomessa kuolleita oli 19 000 — 27 000. Erityistä tuhoa se aiheutti esimerkiksi Inarissa, jossa se jätti jälkeensä 120 orpolasta.

Poliitikot pelkäävät ”paniikin lietsomista” — vastuuta siirrellään, eikä kukaan ota johtajuutta

Maltillisetkin laskutoimitukset kertovat pelottavia lukuja myös Suomesta. Jos 10 prosenttia suomalaisista sairastuisi koronavirusepidemiaan, se tarkoittaisi 550 000 potilasta, joista reilut 100 000 tarvitsisivat tehohoitoa. Noin 10 000 — 20 000 suomalaista menehtyisi (kuolleisuus 2-4%) ja tämä on puhtaasti matematiikka.

Tällä hetkellä Suomessa on 228 tehohoitopaikkaa.

Ei vaadi erityistä päättelyä sen havaitsemiseksi, ettei yhteiskunnallamme ole todellisia resursseja hoitaa laajaksi levinnyttä, viheliäisillä tavoilla tarttuvaa, tappavaa epidemiaa. Tuhannet samaan aikaan sairastuvat ja tehohoitoa vaativat potilaat aiheuttaisivat sellaisia logistisia, työvoimaresursseihin ja tarvikkeisiin liittyviä ongelmia, joihin on mahdotonta vastata. Jo nyt suojavarusteista on maailmanlaajuinen pula.

Jos epidemia pääsisi laajasti leviämään, huomaisimme hyvin nopeasti jokainen olevamme omillamme. Se olisi suomalaisille aivan uusi ja äärimmäisen pelottava tilanne. Pienikin määrä suomalaisia kuolleita johtaa laajaan paniikkiin.

Perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiuru ilmoitti, että tilanne ei vaadi hallituksen reagointia. Asia ei ole hänen mielestään poliittinen ja siihen on suhtauduttava rauhallisesti ”eikä paniikkia saa lietsoa”. Valtiojohto vaikenee ja THL selvästi tekee kaikkensa ollakseen lietsomatta paniikkia. Johtajuutta ei osoita kukaan.

Vaikuttaa siltä, että ylireagointi SARS:iin vuonna 2002 on johtamassa täydelliseen alireagointiin koronavirukseen vuonna 2020.

”Kirkuvat otsikot ja hyvää tarkoittava hölmöily johtivat SARS:n osalta siihen, että muun muassa taloudelliset seuraamukset olivat katastrofaalisia. [..] Kaikki voitava on tehtävä, ettei sama hölmöily toistu”, kirjoittaa infektiotautien emeritusprofessori Heikki Peltola Helsingin Sanomissa viitaten kokemuksiinsa vuonna 2002.

Peltola uskoo tietävänsä, ettei todellista vaaraa ole. Hän pitää kirkuvia otsikoita ja pelkoja pandemiaa suurempana riskinä. Toivottavasti Peltola on oikeassa — se tarkoittaisi, että Kiina ja muut järeisiin toimiin ryhtyneet maat tuhlaavat resurssejaan vääriin analyyseihin perustuen. Valitettavasti suomalaisen emeritusprofessorin tietämys aiemmista infektioista ei todista, kuinka uusi virus käyttäytyy globaalissa ympäristössä.

Taloudellisiin tappioihin vetoaminen on hämmentävä argumentti. Käsistä riistäytynyt pandemia maksaa sekä inhimillisesti että taloudellisesti käsittämättömän paljon enemmän kuin ajoissa tehdyt torjuntatoimenpiteet, joilla tartuntojen leviämistä voidaan vähintään hidastaa.

Seuraavat päivät ja viikot kriittisiä — on tehtävä kaikki mahdollinen epidemian rajaamiseksi

USA:n tartuntatautiviraston CDC:n entisen johtajan Tom Friedenin mukaan seuraavat päivät ja viikot paljastavat:

• Alkaako Kiinan ulkopuolella leviämään tartuntaketjuja. Valitettavasti tämä näyttää hänen mukaansa erittäin todennäköiseltä.
• Jos alkaa, voidaanko ne rajata. Valitettavasti tämä näyttää hänen mukaansa erittäin epätodennäköiseltä.
• Miten vakava sairaus 2019-nCov todella on? Me emme vielä tiedä.

Kun on pienikin mahdollisuus äärimmäisen suurille haitoille, ainoa rationaalinen vaihtoehto on toimia nopeasti ja tehokkaasti. Hidastelu käy kalliiksi, kuten Kiinan esimerkki osoittaa.

Nyt on käytettävä kaikkia keinoja (esim. 14 vuorokauden karanteeni epidemia-alueilta saapuville, Aasian lomalentojen lykkääminen) taudin leviämisen ehkäisemiseksi ja rajaamiseksi. Mitä kauemmin laajamittaisia tartuntoja onnistutaan Suomessa estämään, sitä todennäköisempää on rokotteen ja muiden hoitojen valmistuminen. Ymmärryksen kasvaminen.

Ihmishenget.

Muutoin kovin turvallisuushakuisen maamme merkittävin lehti Helsingin Sanomat käsitteli (9.2.)  koronavirusta edelleen pelkkänä ulkomaanuutisena. Pääkirjoituksessa havaittiin, että ”koronavirus tuli Kiinalle huonoon aikaan” ja ”tilanne horjuttanee Kiinan taloutta”. Ajatuksia ei uhrattu sille, mitä tappava pandemia tarkoittaisi koko maailmantaloudelle, yhteiskuntajärjestelmille, politiikalle ja arkisille sosiaalisille suhteillemme. Millaista pohjatonta inhimillistä kärsimystä se tuottaisi paitsi globaalisti, myös rakkaassa kotimaassamme.

Ensimmäisenä viruksesta varoittanut, maailmanlaajuisen huomion kohteena ollut perusterve 34-vuotias lääkäri kuoli teho-osastolla Wuhanissa keskiviikkona (5.2.). Hän sai parasta hoitoa kollegoiltaan kaikin lääketieteen tarjoamin keinoin.

Muistakaa tämä: kyseessä ei ole influenssa. Kyseessä ei ole pelkkä ulkomaanuutinen.

Seppo Honkanen

PS. En ole lääketieteen ammattilainen. Olen maallikko, joka on yrittänyt tutustua saatavilla olevaan dataan ja tutkimuksiin . Aluksi entisen journalistin pohjattomalla uteliaisuudella haistellen, mistä on kysymys Kiinan valtavissa operaatioissa — niin äärimmäisiä resursseja ei käytetä kuin syystä. Sittemmin ajurina on ollut myös tarve osata suojella sekä pientä poikaani että muita läheisiä. 

Enää kukaan ei vastusta Tampere-taloa

 ”Suuruudenhullua tuhlausta! Nekin rahat voitaisiin käyttää vaikka vanhusten hoitoon”, totesi rouva toiselle rouvalle kaupungin bussissa. ”Kuka siellä edes käy?”

”Minä!” vastasi penkkiriviä taaempana istunut siskoni. Hän oli 5-vuotias.

Rouva ei puhunut Tammelan stadionista, Keskusareenasta, raitiovaunuista tai täydennysrakentamisesta. Hän puhui Tampere-talosta. Elettiin vuotta 1988, jolloin sitä vasta rakennettiin. Ja jolloin sitä vielä vastustettiin.

Siskostani kasvoi ammattimuusikko, joka on pitänyt lupauksensa. Hänen lisäkseen Tampere-talossa vierailee vuosittain neljännesmiljoona ihmistä, jotka jättävät kaupunkiin huomattavan määrän rahaa.

Kongresseista, konserteista, messuista ja muista tapahtumista on tullut merkittävä osa kaupungin elämää; sekä taloudellisesti että kulttuurillisesti. Tuskin kukaan enää ajattelee, että Tampere-talo olisi pitänyt jättää rakentamatta.

Kaikkia hajuttomasta keskinkertaisuudesta poikkeavia ratkaisuja vastustetaan, kunnes ne on tehty. Myöhemmin niihin kajoamista tietenkin ankarasti vastustetaan.

Seppo Honkanen

Journalismin joukkorahoitus toimii, eli mitä Rapportille kuuluu nyt

Ajatus journalismin joukkorahoituspalvelusta tuntui niin kutkuttavalta, että sitä oli kokeiltava. Oskari ja Aleksis Nokso-Koiviston kanssa perustimme Rapport Oy:n marraskuussa 2013. Toukokuussa julkaisimme palvelun beta-version, jonka koodin rakensi Olli Holopainen.

Vastaanotto on ollut äärimmäisen innostunutta.  Journalistiprofiilin Rapportiin on tehnyt yli 50 toimittajaa. Rapportista ovat kertoneet esimerkiksi Helsingin Sanomat, Suomen Kuvalehti, Ylen televisiouutiset, maakuntalehdet, Markkinointi & Mainonta, Journalisti ja Suomen lehdistö.

Ensimmäisen kuukauden liikevaihtomme oli peräti 12 000 euroa. Se tarkoittaa, että lukijoilta virtasi journalisteille hurjasti euroja — selväksi tuli, että ihmiset tahtovat maksaa tekijöille myös käytännössä, eivät ainoastaan ylevien aikeiden tasolla. Rahoitettuja journalistisia projekteja on tällä hetkellä yhdeksän.

Journalismi voi hyvin, perinteinen media ei. Laadukkaita sisältöjä tahtovan yleisön ja journalistien on kohdattava uudella tavalla. Rapport on journalismin joukkorahoitustyökalu, jossa lukijat valitsevat rahoittamansa juttuideat ja tekijät, joita he haluavat tukea. Toimittajat aloittavat työnsä vasta, kun juttuideoiden rahoitus on varmistunut.

Lue: 23 vastausta kysymyksiin Rapportista (FAQ)

Olemme todistaneet, että journalismin joukkorahoitus  todella toimii. Se toimii, vaikka alustana on nopeasti ja edullisesti rakennettu beta-versio ja palvelua on pyöritetty päivätöiden ohessa. Toisin sanoen rahat on revitty omista taskuista, miinuksella olemme, ja työpanos vapaa-ajasta.

Ettei hyvä alku jää innostuksen purskahdukseksi, mahtavaa projektia on puskettava eteenpäin. Tällä hetkellä hiomme tulevia askelmerkkejä ja kehitämme palvelun konseptia. Kertyneen kokemuksen ansiosta tiedämme ja ymmärrämme enemmän, mutta apu ei ole koskaan pahitteeksi.

Jos journalismin joukkorahoituspalvelun kehittäminen kiinnostaa sinua, ota yhteyttä.  Meidät tavoittaa puhelimitse tai esimerkiksi palautelomakkeen avulla.  Arvostamme suuresti kehitysehdotuksia, ajatuksia, ideoita ja  tietysti myös yhteistyötarjouksia. Tarjolla on hieno tilaisuus päästä mukaan tarjoamaan laatujournalismille uusi mahdollisuus. Joukkorahoitus on tulevaisuutta.

Mikäli olet journalisti, joka tahtoo mukaan Rapportin tekijälistalle, kerro itsestäsi tämän lomakkeen avulla. Hyväksymme palveluun ainoastaan vakiintuneita journalismin ammattilaisia. Vahvoilla näytöillä esimerkiksi toimittajaksi opiskelevat tai tietokirjailijat voivat päästä mukaan. 

Seppo Honkanen

Jokin liikkuu lukitussa palatsissa: Tampereen kummitukset

Lukitussa Näsilinnassa kaikuvat oudot askeleet.

Kummitustarinoiden ja kauhuelokuvien viehätyksessä on paljon samaa kuin vimmassa päästä huvipuiston hurjimpaan vuoristorataan: halu kokea pelon aiheuttama adrenaliinipiikki turvallisessa ympäristössä.

Vuonna 2007 kirjoitin Aamulehden kaupunkilehteen Toriin jutun, jossa jahtasin Tampereen kummituksia. Täysipäiset ihmiset kertoivat erikoisista kokemuksistaan Näsilinnassa, Finlaysonin pikkupalatsissa ja Amurin työläismuseokorttelissa.

Tori-lehti kummittelee enää muistoissa, mutta löysin jutun vanhoja sähköposteja selatessani. Pimenevän syksyn kunniaksi aaveet palaavat rakennusten uumenista julkisuuteen.

---

TAMPEREEN KUMMITUKSET

Tavalliset ihmiset kokevat vanhoissa tamperelaisrakennuksissa ilmiöitä, joita eivät osaa selittää. Outoja sattumia, virhetulkintoja vai kaikuja tuonpuoleisesta – päätä itse.

Askeleet ilmestyvät kattoon

TYÖLÄISMUSEO – Takana oli aivan tavallinen työpäivä. Olimme sulkemassa museota. Laitoin verhoja kiinni 1890-luvun huoneessa, kertaa Outi Tomperi mieltä askarruttavaa tapahtumaa vuodelta 2004.
– Katsoin ylöspäin ja huomasin, että jotain outoa tapahtuu. Huusin Johannalle (Järvinen), joka juoksi huoneeseen.
– Pinkopahvikattoon ilmestyivät suurehkot askelmat, kuin miehen saappaan jäljet. Ne etenivät kävelyvauhtia, Tomperi kuvailee.
Molemmat naiset näkivät saman ilmiön.
– Hyvä että meitä oli kaksi, ei tarvitse miettiä että onko päässä vikaa, naurahtaa Tomperi.
Järvinen alleviivaa, että ei usko mihinkään yliluonnolliseen.
– Mutta outoa se kyllä oli.
Katon yläpuolella on pieni lukittu ullakko, jonne pääsee viereisestä huoneesta tikapuita pitkin. Siellä ei voinut olla ketään.
– Olen miettinyt asiaa. Ei minulla ole tapahtuneelle järkevää selitystä, mutta uskon että sellainen löytyy. Kummituksiin uskon vasta jos moinen kävelee vastaan, Tomperi nauraa.

Hetkeäkään epäröimättä kahvilanhoitaja Leila Tulonen pamauttaa:
– Kyllä täällä kummitus on. Kaikki kahvilassa työskentelevät ovat asiasta samaa mieltä. Ovet aukeilevat ja menevät itsekseen kiinni. Tavarat putoilevat ja vaihtavat paikkaa kenenkään koskematta. Välillä kuuluu askeleita.
Hän jopa kertoo, että Tomperin ja Järvisen kuvailemassa rakennuksessa muutkin ovat nähneet hahmoja. Uusia työntekijöitä varoitetaan asiasta jo ennakkoon.
– Ettei tule yllätyksenä.

Jokin liikkuu lukitussa palatsissa

NÄSILINNA – Istuin lattialla. Teippi rapisi, kun pakkasin 1800-luvun jalkapuuta siirrettäväksi Vapriikkiin, konservaattori Hanna Tuokila muistelee muutaman vuoden takaisia tapahtumia.
Hän oli ainoa ihminen yksinäisessä palatsissa. Rakennuksen ulko-ovet olivat lukossa ja hälytyslaitteet kytketty päälle.
– Kovapohjaisissa saappaissa olevan henkilö nousi kiviportaita. Askelissa oli valtavasti painoa ja uupumusta. Ne loppuivat oven taakse.
Tuokila ajatteli, että kenties isokokoinen työkaveri Kimmo tuli paikalle.
– Huikkasin tervehdyksen.
Vain hiljaisuus vastasi. Hetken odotettuaan hän lähti ihmettelemään, minne saapastelija katosi. Talossa ei ollut ketään. Myös piha oli tyhjä.
– Noin tunnin kuluttua Kimmo saapui paikalle. Kyselin häneltä tuohtuneena, että missä piileskelit. Mies oli ihmeissään ja vakuutti olleensa useiden kilometrien päässä.
Hanna Tuokila kertoo työskennelleensä Tampereen museotoimessa 17 vuotta. Hän tuntee palatsin läpikotaisin.
– Tunnen rakennukseen luonnostaan kuuluvat narinat. Tiedän myös, mitkä äänet kuuluvat ulkoa. Tämä ei ollut mitään sellaista.

Eläkkeellä oleva museoamanuenssi Leena Willberg vahvistaa, että Näsilinnassa koettiin outoja jo sen toimiessa kaupungin museona.
– Paljon näitä juttuja on myös Hatanpään kartanosta, 1800-luvulta asti. Kuulin tarinoita sieltä jo isoäidiltänikin, Willberg muistelee.
Tuokilaa kummitukset eivät pelota.
– Kokemus ei ollut pelottava. Olen tyytyväinen, että sain kuulla ne askeleet. Tiedän, että tässä talossa on paljon sielua.

Komea mies tarkkailee ja neuvoo

PIKKUPALATSI – Ensimmäisen kerran törmäsin kummitukseen, kun haastattelin Pikkupalatsissa aiemmin toimineen Canonin työntekijöitä, kuvailee arkkitehti Seija Hirvikallio.
– He kertoivat aaveaskelista ja muusta omituisesta. Kummitus oli kaikille tuttu.
Leila ja Seppo Parhankangas ostivat toimistokäytössä olleen Finlaysonin Pikkupalatsin vuonna 2000. Rouva Parhankangas käynnisti rakennuksessa mittavan restaurointityön, jonka tavoitteena oli palauttaa palatsi Christian Bruunin ajan, 1897, ulkoasuun.
Restaurointityöt suunnitellut Hirvikallio innostui selvittämään palatsissa työskentelevien rakennusmiesten kummituskokemuksia.
– Niitähän löytyi. Keittiöasentajat kertoivat, että jopa näkivät hahmon tarkkailemassa työtä.
– Ja vinttikamarin ovella jokin olento oli sujahtanut kahden raavaan rakennusmiehen ohitse, Hirvikallio muistelee.
– Palatsiin tuli restauroinnin jälkeen tutustumaan iäkäs rouva, joka oli työskennellyt talossa 40-luvulla. Hän kertoi, että jo silloin pelättiin vintillä asuvaa kummitusta, palatsiemäntä Greta Olkkonen lisää.

Eräs rakennustyömaan työntekijä näki kummituksesta hyvin eläviä unia. Niissä ”komea nuori mies” lähetti viestejä restauroitsijoille.
– Kummitus oli myös kertonut olevansa hyvissä väleissä kanssani. Ilmeisesti siksi hän ei ole itselleni näyttäytynyt, Leila Parhankangas nauraa lämpimästi.
– Rakennustyön aikana oli niin paljon uskomattomia sattumia… Ja itsekin olen kuullut ne askeleet. Uskon, että kaikissa vanhoissa taloissa on kummitus, Seija Hirvikallio miettii.

Teksti: Seppo Honkanen

---

 

Erikoisia tarinoita kuulin myös jutun ilmestyttyä. Minulle soitti esimerkiksi henkilö, joka  oli lehtipinoa paperinkeräyslaatikkoon kantaessaan huomannut päällimmäisenä olevasta lehdestä otsikon ”Tampereen kummitukset”. Hänen oli ollut pakko avata lehti välittömästi saadakseen tietää, kerrotaanko jutussa Amurin työläismuseokorttelista. Siellä hän oli omin silmin havainnut kummituksen.

”Ostin kupin kahvia ja kävelin peremmälle. Muuten tyhjässä huoneessa istui vanha mies. Käänsin katseeni sekunniksi. Mies oli kadonnut. Se on oudointa, mitä minulle on koskaan tapahtunut.”

 
Lähes jokaisella on kokemusta tilanteista, jotka tuntuvat liian epätodennäköisiltä ollakseen pelkkiä sattumia. Kun vanha luokkakaveri putkahtaa mieleen ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen ja hetken päästä hän soittaa, on helppo uskoa paranormaaliin ilmiöön — telepatiaan.

Puhelintelepatialle on arkisempikin selitys. Ihminen on sosiaalinen eläin, joka ajattelee päivän aikana lukemattoman monia muita ihmisiä. Yleensä he eivät soita. Kukaan ei muistele kaikkia niitä kertoja, jolloin mieleen tullut ihminen ei ole soittanut.

Ihmismieli on virittynyt etsimään syy-seurausyhteyksiä kaikkialta.  Aivomme työskentelevät  kuumeisesti löytääkseen tunnistettavia hahmoja ja ymmärrettävää toimintalogiikkaa satunnaisesta kohinasta.

Epätavallisten sattumien kokemista voi myös verrata lottovoittoon. Päävoiton osuminen yksittäisen ihmisen kohdalle on äärimmäisen epätodennäköistä, mutta silti Suomi on täynnä lottovoittajia. Kukaan ei kuitenkaan väitä lottovoittoja yliluonnollisiksi ilmiöksi.

 
Paranormaalit ilmiöt kiehtoivat minua teini-ikäisenä suuresti. Tiedon rajoja kohtaan koettu voimakas kiinnostus liittynee maailmankuvan rakentumiseen, mutta kriittisen ajattelun kehittyessä kiinnostuksella on tapana laantua tai ainakin muuttaa muotoaan.

Minusta kasvoi loogis-rationaalinen skeptikko. Tunnustan silti hetken melkein uskoneeni kummituksiin, kun kuuntelin haastateltavien kummallisia kokemuksia vanhoissa tamperelaisrakennuksissa. Ainakin kokijoilleen ne olivat totta.

Olisihan tavattoman mielenkiintoista, jos…

---

 

Yökukkujat, polttakaa herätyskellonne

Pirteä aamuihminen pinkaisee kymmenen kilometrin juoksulenkille aamukuudelta. Hän ei käsitä, miksi jotkut viitsivät maata vielä kahdeksalta. Nukkuviltahan menevät hyvät aamut hukkaan.

Eivät mene! Ne menevät nukkumiseen, ja nukkuminen on kuin rahaa pankkiin laittaisi. Miksi aamut olisivat arvokkaampia hetkiä kuin yöt?

 

”Hei sinä yökukkuja: Jopa sinusta voi tulla pirteä aamuihminen. Näillä vinkeillä parannat aamujesi energiatasoa huomattavasti”, neuvoo MTV3.fi.

En tiedä, miksi minun pitäisi olla pirteä aamuihminen. Lehmät pitää lypsää aamuvarhaisella, mutta harvalla meistä on navetta. Minä en vaadi aamuihmisiä valvomaan pitkään, joten älkööt hekään vaatiko minua nousemaan kukonlaulun aikaan siksi, että heille se sopii.

Jos koettaisin esittää aamuihmistä, taistelisin synnynnäistä rytmiäni eli kronotyyppiä vastaan. Jotakuinkin puolet ihmisistä on aamuvirkeitä, puolet iltavirkeitä. Unitutkija Mikael Sallisen mukaan joka viides meistä on voimakkaasti aamu- tai iltatyyppinen.

Tutkimusten mukaan aamuihmiset ovat usein optimistisia, oma-aloitteisia ja tunnollisia. Heidän väitetään pärjäävän työurallaan yökukkujia paremmin. Meitä yökukkujia lohduttanee se, että meidän sanotaan olevan luovempia, älykkäämpiä ja ulospäinsuuntautuneempia.

 

Sähkövalo on ollut käytössä yli sata, verkkokin pian parikymmentä vuotta, mutta ajatukset ja arvokäsitykset sopeutuvat tekniikkaa hitaammin. Edelleen kuvitellaan, että kunnon ihmiset nousevat aikaisin. Aamu-unisuus ja iltavirkeys liitetään laiskotteluun, kun taas aamuvirkkuja pidetään tehokkaina.

Maaseudulla asuvat sukulaiseni heräävät laittamaan valot päälle aamuviideltä. Sen jälkeen he palaavat takaisin nukkumaan. Valot pitää laittaa, koska muuten naapurit huomaavat, että ”talossa laiskotellaan”.

Yhteiskunta pakottaa myös kaupunkilaiset laahustamaan pulpettiensa taakse aamuvarhaisella. Jopa yliopiston työntekijöiden oletetaan saapuvan kököttämään kammioihinsa viimeistään kello 9.30. Se on aamuvirkeän mielestä hirvittävän myöhään, mutta yökukkujan mielestä sekin saattaa olla turhan aikaisin. Yhteiskunnan rytmi on aamuihmisten sisäisen kellon mukainen, joten he harvoin hahmottavat asiassa mitään ongelmaa.

Väärään rytmiin pakottaminen ei ole edes elinkeinoelämän näkökulmasta järkevää. Jos ihminen joutuu toimimaan täysin vastoin luontaista rytmiään, hänestä ei saa parhaita tehoja irti. Väsymys ja univaje vaikuttavat eniten monimutkaisiin älyllisiin toimintoihin, kuten loogiseen päättelyyn ja suunnitteluun. Väsyneenä myös tarkkaavaisuus, keskittymiskyky ja työmotivaatio heikkenevät nopeasti.

Tärkeintä kai on se, mitä saa aikaan – ei se, mihin vuorokaudenaikaan on valveilla. Miksi ihmeessä ajatustyötä pitäisi tehdä juuri aamulla?

 

Yökukkujat, nouskaa kapinaan. Unohtakaa sosiaalinen teatteri. Polttakaa kaikki kolme herätyskelloanne, jos suinkin voitte.

Hitaasta heräämisestä ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, sillä myös keskiyöllä voi mennä juoksulenkille. Tarvittaessa suorituksella voi kehuskella iltayhdeksältä nukahtaneelle pirteälle aamuihmiselle.

Seppo Honkanen

Kuusivuotias ymmärtää digimaailmaa 45-vuotiasta paremmin

Pietarsaarelainen 19-vuotias videobloggaaja julkaisi talvella Youtube-videon, jossa hän jäljitteli sitä, miltä eri kielet kuulostavat. Smoukahontas-nimimerkkiä käyttävän Sara Maria Forsbergin videoilla on nyt yli 195 000 tilaajaa. Niitä on katsottu 20 miljoonaa kertaa.

Maaliskuussa Forsberg sai kutsun yhdysvaltalaisen Ellen DeGeneresin talk show’hun. Toukokuussa hän muutti Los Angelesiin, jossa hän työskentelee Youtube-pohjaisen mediakanavan sisällöntuottajana. Heinäkuussa uutisoitiin Forsbergin Capitol Recordsin kanssa tekemästä levytyssopimuksesta.

 

Huomion saaminen oli aiemmin yksinkertaista, mutta kallista. Näkyvyyttä haluavan piti ostaa ilmoitustilaa sanomalehdistä, televisiosta tai radiosta.  Jos rahaa ei ollut, vaihtoehdoksi jäi toimittajien — julkisuuden portinvartijoiden — vikittely.

Nyt välineet sisältöjen tuottamiseen ja kuluttamiseen löytyvät kaikilta: housujen taskuissa lojuu puoli-ilmaisia, hipaisuilla toimivia insinööri- ja ohjelmointitaidon mestarinäytteitä. Voimme jakaa hetki sitten syntyneen kuvan, videon tai ajatuksen kenen tahansa ulottuville. Teksti-, kuva- ja videovirtojen sinkoillessa ne myös vanhenevat hetkessä.

Yksilöistä ja organisaatioista on tullut medioita medioiden paikalle. Eivät yleisötkään enää ole mykkiä vastaanottajia, vaan aktiivisia toimijoita ja kommentoijia.

Elämme keskellä suurinta media- ja viestintämurrosta kirjapainotaidon keksimisen jälkeen.  Digitaaliteknologia mullistaa sosiaalista, teknologista ja taloudellista toimintaympäristöä valtavalla nopeudella. Käyttäjämassojen liikkeet eivät kunnoita kunnan tai valtakunnan rajoja saati virallisia ennusteita. Uusia palveluja, yhteisöjä ja toimintatapoja syntyy ja kuolee nopeammin kuin laajapohjainen asiantuntijatyöryhmä saa järjestettyä kokouksen alustavien toimenpiteiden käynnistämisestä.

Media ei enää ole tuolla jossain sijaitseva monumentti, joka ilmoittaa mitä tapahtuu ja miten me siihen suhtaudumme. Eikä ilmoitusmyyjillä ole monopolia siihen, paljonko julkisuuden hankkiminen maksaa.  Perinteiset tiedotusvälineet toki tavoittavat suuria yleisöjä, mutta niiden keski-ikä nousee kovaa vauhtia ja levikkipeitot laskevat.

Kaarinalaista, itseään valokuvaavaa teinipoikaa Benjamin Peltosta seuraa Instagram-kuvapalvelussa 193 000 rakkaudesta huokailevaa tyttöä. Hän  tavoittaa laajemman ihmisryhmän kuin suomalaiset maakuntalehdet kukoistuksensa päivinä 1990-luvulla.

Kustantajat ovat kauhuissaan. Suuria voittoja tahkonnut liiketoimintamalli — lehtien tilausmaksut ja kalliilla kaupattavasta ilmoitustilasta tipahtelevat rahavirrat — on hajoamassa käsiin. Esimerkiksi Suosikki ja City-lehti on jo lopetettu. Mitä nuoret edellä, sitä vanhat perässä. Lähitulevaisuudessa kaikuukin paperilehtien koveneva kuolonkorina. Verkkomainonta sen sijaan kasvaa hurjaa vauhtia: jo viime vuonna (2013) viidennes suomalaisista mainoseuroista käytettiin verkossa.

Lehdistön kohtalo muistuttaa LP-levyjen ja lankapuhelinten tarinaa. Eivät ne ole kadonneet, mutta ne ovat muuttuneet valtavirrasta marginaalituotteiksi. Yhtään paremmin ei mene perinteisillä televisiolähetyksillä. Ne ovat korvautumassa Netflixin kaltaisilla pilvipalveluilla, joista suosikkiohjelmia katsotaan silloin kun itselle sopii, sillä laitteella, joka käsillä sattuu olemaan.

Fyysisistä sisältötuotteista on jo pitkään siirrytty kohti aineettomia, digitaalisia sisältöjä. Musiikin suoratoistopalvelu Spotify on kelpo esimerkki siitä, kuinka kuluttajien rahavirrat ohjautuvat fyysisten tuotteiden, CD-levyjen, ostamisesta sisältöjen käyttöoikeuksien hankkimiseen. Mitä ei verkosta löydy, sitä ei ole olemassa.

Yksilöt  kokoavat päivittäisen mediapalettinsa omien mieltymystensä ja viiteryhmänsä jakamien suositusten mukaan. Niitä kulutetaan silloin, kun itselle sopii, mutta mahdollisuus siihen on aina ulottuvilla. Alati muuttuvat sosiaaliset verkostot ja palvelut ovat läsnä kaikkialla ja niissä ollaan läsnä kaiken aikaa.

 

Teknologian ja kulttuurin nopea muutos jakaa ihmiset diginatiiveihin, joille uusi media on luonnollinen asia, ja perinteisten hitaiden yksisuuntaisten sisältöjen kuluttajiksi kasvaneisiin ikäpolviin.  Keskimääräinen kuusivuotias käyttää digitaaliteknologiaa sujuvammin kuin 45-vuotias aikuinen, kertoo The Guardian. ”Nuoret aikuiset haluavat toteuttaa omia unelmiaan, eivät ulkoapäin annettuja malleja tai yhteisiä unelmia. Ero nuorten ja vanhempien asennemaisemassa on kasvanut entisestään”, kertoo puolestaan Suomi Monitor 2014 -tutkimus.

Varttuneempien saattaa olla vaikea hahmottaa intoilua uudesta, mobiilista ja verkostoituneesta maailmasta — mihin sellaista tarvitaan, onhan vanhankin kanssa pärjätty.  Vaikka muutos ei ole itseisarvo, se on vääjäämätön tosiasia. Jos aikoo pärjätä uudessa toimintaympäristössä, on omaksuttava sen toimintatavat.

Digitaalinen ympäristö vaatii kykyä nopeaan reagointiin ja improvisointiin. Stand up -koomikot pärjäävät, viisivuotissuunnittelijat eivät.

Kekseliäille ihmisille ja organisaatioille  digitaalinen, globaali ja mobiili murros tarjoaa rajattomasti mahdollisuuksia.  Valitettavasti se myös ravistelee perinteisistä toimintatavoista leipänsä saavia ihmisiä, organisaatioita ja toimialoja perin pohjin. Järistysaallot eivät rajoitu mediatalojen tuotantoketjuihin.

Ihmisten tarpeet viihtymiseen, uteliaisuuden tyydyttämiseen, oppimiseen ja sosiaalisessa hierarkiassa pärjäämiseen säilyvät vuosisadasta toiseen samanlaisina, mutta tarpeita tyydytetään uusilla tavoilla ja välineillä.  Mullistusta voi verrata lihasvoimalla toimineen yhteiskunnan muutokseen polttomoottorien maailmaksi.

 Seppo Honkanen

 

Kielitaidon merkitys kasvanut, ruotsin romahtanut

Englantia puhuva on Etelä-Amerikassa ummikko, joka ei kykene kommunikoimaan juuri kenenkään kanssa. Viimeistään siellä minulle valkeni, miten valtavaa resurssien tuhlausta on pakottaa koko kansakunta opiskelemaan pienen naapurimaan kieltä.

Jos olisin saanut käyttää ruotsiin käytetyt seitsemän vuotta esimerkiksi espanjan opiskeluun, minulla olisi yhteinen kieli lähes puolen miljardin tyypin kanssa. Jos olisin opiskellut länsinaapurin sijaan itänaapurin kieltä, minulla olisi yli 150 miljoonaa juttukumppania.

Väite siitä, että ruotsin opiskeluun käytetty aika ei ole muusta pois, on yksinkertaisesti absurdi.

 

Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson puolustaa Helsingin Sanomissa ruotsin opiskelua. Hänen mielestään ruotsin kielen opiskelun muuttaminen vapaaehtoiseksi heikentäisi Suomen kilpailukykyä:

”Suomi on taloudellisissa vaikeuksissa ja tarvitsee kielitaitoisia ihmisiä. Tarvitsemme kouluihin enemmän kielten opetusta, emme vähemmän.”

Huvittavaa on, että hän kertoo vahingossa parhaan perustelun sille, miksi kielivalikoimaa pitäisi laajentaa. Tarvitsemme pakkoruotsin sijaan pakollista kielten opiskelua – mitä kieliä ne sitten ovatkaan – vähintään nykyisen tuntimäärän verran.

 

Kansallismieliset hekumoivat sinivalkoisella isänmaalla, josta on kitketty ruotsalainen hapatus. Se saa monet avarakatseisina ja sivistyneinä itseään pitävät tasapainoiset ihmiset kavahtamaan julkista keskustelua kielipolitiikasta.  Sääli, sillä asiasta kannattaisi keskustella rationaalisin argumentein: ei suu vaahdossa.

Globalisaatio on vähentänyt ruotsin kielen merkitystä, mutta kasvattanut muun kielitaidon arvoa.  Kansantaloudelle kahta suurta kieltä yleisesti osaava väestö olisi valtava kilpailuetu. Sitä mieltä on myös Elinkeinoelämän keskusliitto, joka vaatii toisen kotimaisen kielen pakollisesta opiskelusta luopumista.

Takavuosina Ruotsi oli Suomen portti maailmalle. Pohjoismainen yhteistyö, vankat historialliset siteet ja Suomen ruotsinkielinen vähemmistö ovat vahvoja perusteita ruotsin opiskelulle. Mutta ne ovat huonoja perusteluja sille, että ihan jokainen suomalainen pakotetaan vuosikausiksi pulpettiin ruotsin kirja kädessä: nekin, jotka asuvat Venäjän rajalla.

Kun jotakin on pakko tehdä, touhu muuttuu vastenmieliseksi. Monet saavat ruotsin tankkaamisesta ihottuman kaikkea kielten opiskelua kohtaan.

 

Ikimuistoinen perinne ruotsin pakollinen opiskelu ei ole, vaan poliittisen lehmäkaupan tulos vuodelta 1968. Toisen kotimaisen pakollisuudesta luopuminen ei olisi myöskään vastoin perustuslakia; nykyinen kielipykälä on ollut voimassa vuodesta 1919 saakka.

Tarve ruotsin opiskelulle ei katoa, vaikka kuri, nuhde ja pakollisuus heitetään romukoppaan. Tosin silloin ruotsia opiskelevat enää keskimääräisesti motivoituneemmat tyypit. Luultavasti siitä nauttivat myös ruotsin opettajat.

Seppo Honkanen

Saunaparlamentti: ”Homoille mitään etuoikeuksia, olisivat niin kuin muutkin”

Hikoilin kuuntelemassa, kun Kaukajärven avantosaunassa analysoitiin yhteiskunnallisia asioita.

Mies, jolla on kultakoruja: ”Palkataan saatana intialaisia insinöörejä, koska niille tarvittee maksaa vain 50 euroa kuussa. Se riittää intialaisille, koska ne asuu savimajoissa, joihin ei tule sähköä eikä vettä. Niin että eihän siellä mene rahaa mihinkään! Ja tommosessa lämpimässä maassa ei mene rahaa edes vaatteisiin, jotain rättejä vaan tarvitsee.”

Keski-ikäinen nainen: ”Joo… Joo, kyllä se vaan on niin, että Suomessa on opittu liian hyvälle. Ei jakseta enää töitä tehdä. Ennen tuli mitaleita urheilusta jatkuvasti, mutta nyt ei mäkihypyssäkään pärjätä. On menny nääs liian tieteelliseksi, sykemittarit ja tutkimukset. Mutta ei jakseta harjoitella, siittä se on kiinni. Kato se on se, että pitää urheilijan osata ylittää rajansa. Siittähän se on kiinni.

Nykyään ne vaan siellä kisoissa veronmaksajien rahoilla matkustaa. Mitä se Pirjo Manninenkin oli sinne tarvinnu maksaa muka kommentoimaan, meidän rahoilla. Kyllä määkin varmana matkustaisin, jos ilmatteeksi pääsisin!!”

Lihava mies: ”Niin. Täällä pohjosessa me vaan raadetaan talvet pimeessä, että voidaan etelän maita rahottaa. Nyt on keksitty nuo puppelipoikien homoliitot, on viety meinaan homostelut ihan eduskuntaan asti, että voidaan kiinnittää huomio oikeista asioista tommotteisiin tyhjänpäiväisyyksiin. Samaan aikaan miljardeilla euroilla rahoitetaan etelän maita, joissa aurinko paistaa pälvikaljuun 24 tuntia vuorokaudessa.”

Mies, jolla on kultakoruja: ”Sanos muuta. Mitä niitten homojenkin jotain etuoikeuksia tarttee saada, olis vaan niinkuin muutkin. Nehän sitä paitsi vaan jäl-jit-te-lee sukupuoliyhteyttä. Miettikää ny tätä helvetin nykypäivän pelleilyä: naispappi siunaamassa homoparia. Ehän siinä tiedä yhtään, että kuka lyö käsilaukulla päähän ja ketä.”

Twitter: loputtomasti tekstiviestejä mielenkiintoisilta henkilöiltä

Koetan vakuuttaa Twitter-ummikon siitä, että palveluun kannattaa tutustua. Kirjoitin tekstin  Museoliiton P.S.-blogia varten.

Yllättävän monessa yrityksessä oltiin 1990-luvun lopussa varmoja, että kotisivuja ei tarvita. Eikä siitäkään kauaa ole, kun monet pitivät kännyköitä ja  sähköposteja turhina villityksinä. Mutta taidan aloittaa vielä kauempaa.

Kun puhelinlinjoja vedettiin Kainuun korpiseuduille, isomummoni Alma totesi, että he eivät turhuuden markkinoille höynähdä. Kirjeet riittävät. Maailmaa nähnyt isoisoisäni Ferdinand  uhmasi voimakastahtoista vaimoaan. Hän vedätytti peltojen poikki puhelinlinjan heti, kun se oli mahdollista.

Hetken Alma jaksoi mököttää, sitten uteliaisuus voitti. Pian hän oli talon innokkain puhelimessa lörpöttelijä. Naapuritaloissa kyläillessään Alman kerrotaan ihmetelleen äänekkäästi, että minkä ihmeen takia muut eivät ole vielä puhelinta hankkineet.

”Ainakaan me emme todellakaan pärjäisi ilman.”

Sosiaalista mediaa ei ole pakko käyttää, kuten ei ole puhelintakaan. Mutta se  helpottaa elämää, tarjoaa uusia mahdollisuuksia, on hauskaa ja hyödyllistä. Ulkopuolella sinnittelevät muuttuvat  poikkeustapauksiksi, sillä verkkoyhteisöt ovat jo nyt viestinnän standardi.

Museoliitto on nyt Twitterissä, eikä liitto ole siellä yksin. Rekisteröityneitä käyttäjiä palvelulla on yli puoli miljardia, heistä 200 miljoonaa on aktiivisia. Yhteisöpalveluista ainoastaan Facebook on Twitteriä suositumpi.

Facebook on useimmille vanha tuttu. Siellä näkymisen merkitys ymmärretään yleisesti, mutta esimerkiksi Twitter ei voisi monia vähempää kiinnostaa. Ei se minuakaan aluksi suuremmin houkuttanut, vaikka oman Twitter-tilin näön ja uteliaisuuden vuoksi perustinkin.

Suomessa Twitteristä on ylipäätään innostuttu hitaammin kuin monessa muussa maassa: palvelun käyttäjämäärä on täällä kasvanut vasta hetki sitten yli kriittisen pisteen. Nykyään televisiossakin pyydetään katsojia osallistumaan lähetykseen tweettaamalla.

Mikä paljon puhuttu Twitter oikeastaan on?

Sosiaalisen median palvelut (esimerkiksi Twitter) eivät ole rakettitiedettä insinööreille. Ne ovat tavallisten ihmisten ja organisaatioiden tavalliseen kommunikaatioon tarkoitettuja välineitä. Uutta on, että ne mahdollistavat nopean vuorovaikutuksen, uudet kohtaamiset ja verkostoitumisen aiempaa helpommin.

Twitter muodostaa viestien, kommenttien ja seuraajien verkon: rajattoman tiedonvälitys-, rupattelu ja juoruilukerhon, jossa kuka tahansa voi liittyä kuuntelijaksi tai keskustelijaksi. Käyttäjät voivat kirjoittaa viestejä, tweetata, missä ja millä internetyhteydellä varustetulla laitteella tahansa.

Koska tweetit ovat todella lyhyitä, enintään 140 merkkiä pitkiä, niiden tuottaminen  on yhtä nopeaa ja vaivatonta kuin perinteisten tekstiviestien: viestien lyhyys tekee seuraamisestakin helppoa. Tweetit voivat sisältää myös linkkejä ulkopuolisiin verkkosivuihin, kuviin ja videoihin.

Sosiaalisen median kentällä Twitter on tapana sijoittaa yhteisö- ja mikroblogi-palveluihin, siis erittäin lyhyiden blogien ja bloggaajien verkostoksi. Hahmottamista saattaa auttaa, jos käsittää Twitterin valtavaksi ryhmätekstiviestien järjestelmäksi, jossa kenen tahansa lähettämät tekstiviestit ovat kaikkien kiinnostuneiden tavoitettavissa missä päin maailmaa tahansa. Jokainen käyttäjä voi valita itse, kenen tekstiviestejä hän tahtoo lukea.

Twitter muistuttaa hieman myös valtavaa radioasemien verkostoa. Käyttäjät ”kuuntelevat” toisten käyttäjien ”kanavia” tilaamalla heidän tuottamaansa sisältöä eli tweettejä.  ”Kuuntelijat” voivat myös halutessaan lähettää sisältöä eteenpäin, toisin sanoen retweetata. Mahdollista on myös osallistua ”lähetykseen” vastaamalla tweetteihin omilla 140-merkkisillä viesteillään.

Museoliiton oma  ”kanava” eli Twitter-tili on nimeltään museoliitto (@museoliitto). Sitä voi kuka tahansa seurata osoitteessa www.twitter.com/museoliitto. Lisäksi Twitter-päivityksiämme voi  seurata esimerkiksi PS-blogin alaosaan upotetusta tweettilaatikoista.

Reilun viikon ikäisen Twitter-tilimme ”yleisöksi” on ilmoittautunut tällä hetkellä 85 rekisteröitynyttä käyttäjää. Se tarkoittaa, että heidän Twitter-uutisvirtoihinsa ilmestyvät Museoliiton viestit heti kun ne on kirjoitettu. Mutta kannattaa muistaa, että myös muut kuin rekisteröityneet seuraajat voivat mennä lueskelemaan kenen tahansa tweetteja.

Käyttäjät valitsevat itse keiden lähettäjien tweetit näkyvät heidän omassa, yksilöllisessä uutisvirrassaan.  Näin he pystyyvät silmäilemään, ja halutessaan myös  kommentoimaan, nopeasti suurta määrää ajankohtaista sisältöä heitä itseään kiinnostavista aiheista.

Erityisen hyvä Twitter on rajattujen aihepiirien, mielenkiintoisten henkilöiden tai organisaatioiden ja nopeasti kehittyvien tapahtumien reaaliaikaisessa seuraamisessa.  Esimerkiksi museoalan kansainvälisiä tuulia voi kätevästi tarkkailla Twitterin kautta.

Twitteriä voi hyödyntää myös uutishakukoneena. Kun maailmalla tapahtuu, voi sopivilla avainsanoilla hakea informaatiota Twitteristä. Sen avulla tietää tuoreista aiheista usein paljon nopeammin kuin perinteisiä tiedotusvälineitä seuraamalla.

Osa Twitterin viehätyksestä on siinä, että sen kautta voi viestiä – ainakin periaatteessa tasa-arvoisesti – kenen tahansa toisen tweettaajan kanssa. Huippupoliitikolla, yritysjohtajalla, suosikkinäyttelijällä, maakuntalehden tähtitoimittajalla ja Britney Spearsilla on samanlainen julkinen Twitter-tili kuin kenellä tahansa muullakin.

Museoalan ihminen voi paitsi seurata vaikkapa kulttuuriministeriä (@paavoarhinmaki), myös kertoa hänelle julkisesti omia näkemyksiään. Ilman sihteereitä, kalentereita ja muita väliportaita. Se voi tarjota yllättäviä mahdollisuuksia nokkelalle mielipidevaikuttajalle.

Seuraajista, seurattavista ja heidän kommenttiketjuistaan muodostuu verkostoja. Suosituimmilla tweettaajilla voi suuressa maailmassa olla satoja tuhansiakin seuraajia, joten heidän mielipiteensä leviävät hetkessä useammalle kuin vaikkapa paperinen Helsingin Sanomat.  

Twitter on aluksi hankala hahmottaa.  Kokenutta Facebookin käyttäjääkin sen FB:sta poikkeava toimintalogiikka hämmentää. Suosittelen siitä huolimatta rohkeasti kokeilemaan: palvelu voi tuottaa iloisen yllätyksen. Kukapa ei niistä pitäisi.

Alkuun pääsee vain aloittamalla, joten seuraavaksi on käytännön tekemisen vuoro. Vaikka sormissa polttelisi päästä suoraan tweettaamaan, kannattaa ensin silmäillä ohjeita.

Tavataan Twitterissä.

 Neuvoja Twitteriin tutustujalle

Twitter-opas vasta-alkajalle

Twitter-neuvoja havainnollisena Slideshowna

Neljä perusohjetta Twitterissä viestimiselle

Seppo Honkanen
Kirjoittaja on Suomen museoliiton viestintäpäällikkö.
Hänet löytää Twitteristä tunnuksella @honkanen

Apusta tai idealismia pahempaa ei olekaan

Kolumnistin on helppo kerätä Facebook-tykkäyksiä, jotka ovat suosion korkein aste, kunhan hän muistaa valita puolensa.

1. Intelligentsia

Älymystöksi itsensä ylentäneen kulttuuriväen suosiota etsivä kolumnisti muistaa vaatia yhteiskunnalta lisää rahaa opiskelijoille, lapsille, nuorille, vanhoille, sairaille, terveille ja ihan ylipäätään kaikille, joilla on hyviä tavoitteita kuten kulttuuriprojekteja, ja kenelläpä meistä ei olisi.

Hän korostaa yksityisautoilun, tehotuotannon ja finanssikapitalismin turmiollisuutta viitaten soijamaitoon ja ekologisesti valmistetuissa kukkaruukuissa itse viljeltyihin yrtteihin kytkien kaiken ilmastonmuutoksen kautta ihmiskauppaan. Sivuhuomautuksena hän vinkkaa voimauttavasta iPad-sovelluksesta, josta hän kuuli ryhmältä parhaita joogaystäviään juodessaan lounaaksi kehoa puhdistavaa luomusmoothieta.

Suunnitelmia teistä, tunneleista, jäähalleista, kaivoksista, tehtaista ja muista infrastruktuurin kaltaisista kovista arvoista hän vastustaa, kuten hän vastustaa myös tunturi- ja saaristomaisemia pilaamaan rakennettavia tuulivoimaloita. Vesivoimaloitakin hän tarvittaessa vastustaa, sillä nehän pilaavat hienoa suomalaista koskiluontoa. Eniten hän kuitenkin vastustaa kaiken tuhansiksi vuosiksi pilaavaa kolmiyhteyttä: ydinvoimaloita, Björn Wahlroosia ja Matti Apusta.

Vallatuista taloista tehtäviä vapaan, yhdenvertaisen ja esteettömän performanssitoiminnan sosiaalitiloja kolumnisti sen sijaan kannattaa: niitä voisi hänen mielestään käyttää esimerkiksi monikulttuuristen queer-iltamien järjestämiseen. Kun vielä jotenkin kytkee tämän kaiken kehitysapuun, naisten euroon, joka on 80 senttiä, kolmannen maailman ongelmiin ja väkivaltaisiin heteronormatiivisiin suomalaisiin miehiin, kolumnisti on kirjoittanut erinomaisen analyysin.

Lisäpisteitä hän voi saada, jos hän havaitsee kaupungin keskustassa sijaitsevalle maatilatorille pyöräillessään tisseistä kiinnostuneita miehiä, joilla on viikset muulloinkin kuin marraskuussa, ja se vasta paha asia onkin, vaikka marraskuussa se on tietysti hyvä asia ja senhän kaikki hyvät ihmiset tietävät.

2. Hillitysti charmikkaat

Pinkkipaitaisten bisnessuorittajien, piikkikoroilla sipsuttavien kampaamotuotteiden ja muiden hillittyä porvarillista charmia henkivien joukkoon tahtova kolumnisti vaatii pikaisia yksityistämisprojekteja, jotka tuovat yhteiskuntaan uutta fantastista dynamiikkaa, koska markkinat mittaavat kaikelle oikean arvon. Vastaväitteet ovat turhaa muutosvastarintaa, tai pahinta kaikesta – idealismia.

Hän muistaa korostaa itse kirjoittavansa vain pragmaattisia tosiasioita talouskasvusta, julkisen sektorin tehottomuudesta, eläkeiän korottamisesta, velasta ja rahasta. Onhan aukottomasti todistettu, että jos yhteiskunta ei kierouttaisi markkinamekanismeja, pompahtaisivat talousviisarit heti ylöspäin.

Yritteliäät kansalaiset eivät tarvitse yhteiskuntaa häiritsemään elämäänsä, sillä jokainen meistä on oman onnensa seppä ja siihen onneen ei pidä kenenkään sekaantua, mutta kaiken maailman roskaväki kyllä tarvitsee kuria ja järjestystä.

Palkankorotuksia, ympäristöaktivisteja, ammattiyhdistyksiä, verotusta, ruuhkamaksuja, rahoitusmarkkinoiden säätelyä, kasvissyöntiä, vapaita kanoja ja humanitaarisen maahanmuuton aiheuttamia kustannuksia hän vastustaa kytkien kaiken Neuvostoliittoon, joka on täydellinen todiste siitä, että jokainen vasemmalle vivahtava näkemys on iankaikkisesti todistettu vääräksi, mutta sen sijaan ilmastonmuutosta ei ole todistettu oikeaksi.

Hänen mielestään yhteiskunnan ei pidä tukea taiteilijoita, teattereita, museoita tai muuta tappiollista toimintaa, sillä jos ihmiset ihan oikeasti tällaisia palveluja tahtovat, he kyllä ovat valmiit maksamaan niistä käyvän markkinahinnan. Erityisen väärin on jakaa vastikkeetonta työttömyyskorvausta tai opintotukea terveille aikuisille, jotka voisivat aivan hyvin kaivaa ojaa tai lakaista katuja, sillä työtä meidän kaikkien on tehtävä tai omin rahoin miljoonamme tienattava.

Kolumnin lopussa hänen pitää vielä muistaa mainita, että Suomi on kuitenkin edelleen hyvinvointivaltio, johon pitäisi nyt saada myönteistä yhteishenkeä valittamisen sijaan: kun nyt vaan perkele puhaltaisitte tähän meidän yhteiseen hiileen, loppuisivat teiltäkin ongelmat ja pääsisitte töihin.

Seppo Honkanen

Teksti on julkaistu pääkirjoituksena Aviisissa 15/2012.