Jokin liikkuu lukitussa palatsissa: Tampereen kummitukset

Lukitussa Näsilinnassa kaikuvat oudot askeleet.

Lukitussa Näsilinnassa kaikuvat oudot askeleet.

Kummitustarinoiden ja kauhuelokuvien viehätyksessä on paljon samaa kuin vimmassa päästä huvipuiston hurjimpaan vuoristorataan: halu kokea pelon aiheuttama adrenaliinipiikki turvallisessa ympäristössä.

Vuonna 2007 kirjoitin Aamulehden kaupunkilehteen Toriin jutun, jossa jahtasin Tampereen kummituksia. Täysipäiset ihmiset kertoivat erikoisista kokemuksistaan Näsilinnassa, Finlaysonin pikkupalatsissa ja Amurin työläismuseokorttelissa.

Tori-lehti kummittelee enää muistoissa, mutta löysin jutun vanhoja sähköposteja selatessani. Pimenevän syksyn kunniaksi aaveet palaavat rakennusten uumenista julkisuuteen.


TAMPEREEN KUMMITUKSET

Tavalliset ihmiset kokevat vanhoissa tamperelaisrakennuksissa ilmiöitä, joita eivät osaa selittää. Outoja sattumia, virhetulkintoja vai kaikuja tuonpuoleisesta – päätä itse.


Askeleet ilmestyvät kattoon

TYÖLÄISMUSEO – Takana oli aivan tavallinen työpäivä. Olimme sulkemassa museota. Laitoin verhoja kiinni 1890-luvun huoneessa, kertaa Outi Tomperi mieltä askarruttavaa tapahtumaa vuodelta 2004.
– Katsoin ylöspäin ja huomasin, että jotain outoa tapahtuu. Huusin Johannalle (Järvinen), joka juoksi huoneeseen.
– Pinkopahvikattoon ilmestyivät suurehkot askelmat, kuin miehen saappaan jäljet. Ne etenivät kävelyvauhtia, Tomperi kuvailee.
Molemmat naiset näkivät saman ilmiön.
– Hyvä että meitä oli kaksi, ei tarvitse miettiä että onko päässä vikaa, naurahtaa Tomperi.
Järvinen alleviivaa, että ei usko mihinkään yliluonnolliseen.
– Mutta outoa se kyllä oli.
Katon yläpuolella on pieni lukittu ullakko, jonne pääsee viereisestä huoneesta tikapuita pitkin. Siellä ei voinut olla ketään.
– Olen miettinyt asiaa. Ei minulla ole tapahtuneelle järkevää selitystä, mutta uskon että sellainen löytyy. Kummituksiin uskon vasta jos moinen kävelee vastaan, Tomperi nauraa.

Hetkeäkään epäröimättä kahvilanhoitaja Leila Tulonen pamauttaa:
– Kyllä täällä kummitus on. Kaikki kahvilassa työskentelevät ovat asiasta samaa mieltä. Ovet aukeilevat ja menevät itsekseen kiinni. Tavarat putoilevat ja vaihtavat paikkaa kenenkään koskematta. Välillä kuuluu askeleita.
Hän jopa kertoo, että Tomperin ja Järvisen kuvailemassa rakennuksessa muutkin ovat nähneet hahmoja. Uusia työntekijöitä varoitetaan asiasta jo ennakkoon.
– Ettei tule yllätyksenä.


Jokin liikkuu lukitussa palatsissa

NÄSILINNA – Istuin lattialla. Teippi rapisi, kun pakkasin 1800-luvun jalkapuuta siirrettäväksi Vapriikkiin, konservaattori Hanna Tuokila muistelee muutaman vuoden takaisia tapahtumia.
Hän oli ainoa ihminen yksinäisessä palatsissa. Rakennuksen ulko-ovet olivat lukossa ja hälytyslaitteet kytketty päälle.
– Kovapohjaisissa saappaissa olevan henkilö nousi kiviportaita. Askelissa oli valtavasti painoa ja uupumusta. Ne loppuivat oven taakse.
Tuokila ajatteli, että kenties isokokoinen työkaveri Kimmo tuli paikalle.
– Huikkasin tervehdyksen.
Vain hiljaisuus vastasi. Hetken odotettuaan hän lähti ihmettelemään, minne saapastelija katosi. Talossa ei ollut ketään. Myös piha oli tyhjä.
– Noin tunnin kuluttua Kimmo saapui paikalle. Kyselin häneltä tuohtuneena, että missä piileskelit. Mies oli ihmeissään ja vakuutti olleensa useiden kilometrien päässä.
Hanna Tuokila kertoo työskennelleensä Tampereen museotoimessa 17 vuotta. Hän tuntee palatsin läpikotaisin.
– Tunnen rakennukseen luonnostaan kuuluvat narinat. Tiedän myös, mitkä äänet kuuluvat ulkoa. Tämä ei ollut mitään sellaista.

Eläkkeellä oleva museoamanuenssi Leena Willberg vahvistaa, että Näsilinnassa koettiin outoja jo sen toimiessa kaupungin museona.
– Paljon näitä juttuja on myös Hatanpään kartanosta, 1800-luvulta asti. Kuulin tarinoita sieltä jo isoäidiltänikin, Willberg muistelee.
Tuokilaa kummitukset eivät pelota.
– Kokemus ei ollut pelottava. Olen tyytyväinen, että sain kuulla ne askeleet. Tiedän, että tässä talossa on paljon sielua.


Komea mies tarkkailee ja neuvoo

PIKKUPALATSI – Ensimmäisen kerran törmäsin kummitukseen, kun haastattelin Pikkupalatsissa aiemmin toimineen Canonin työntekijöitä, kuvailee arkkitehti Seija Hirvikallio.
– He kertoivat aaveaskelista ja muusta omituisesta. Kummitus oli kaikille tuttu.
Leila ja Seppo Parhankangas ostivat toimistokäytössä olleen Finlaysonin Pikkupalatsin vuonna 2000. Rouva Parhankangas käynnisti rakennuksessa mittavan restaurointityön, jonka tavoitteena oli palauttaa palatsi Christian Bruunin ajan, 1897, ulkoasuun.
Restaurointityöt suunnitellut Hirvikallio innostui selvittämään palatsissa työskentelevien rakennusmiesten kummituskokemuksia.
– Niitähän löytyi. Keittiöasentajat kertoivat, että jopa näkivät hahmon tarkkailemassa työtä.
– Ja vinttikamarin ovella jokin olento oli sujahtanut kahden raavaan rakennusmiehen ohitse, Hirvikallio muistelee.
– Palatsiin tuli restauroinnin jälkeen tutustumaan iäkäs rouva, joka oli työskennellyt talossa 40-luvulla. Hän kertoi, että jo silloin pelättiin vintillä asuvaa kummitusta, palatsiemäntä Greta Olkkonen lisää.

Eräs rakennustyömaan työntekijä näki kummituksesta hyvin eläviä unia. Niissä ”komea nuori mies” lähetti viestejä restauroitsijoille.
– Kummitus oli myös kertonut olevansa hyvissä väleissä kanssani. Ilmeisesti siksi hän ei ole itselleni näyttäytynyt, Leila Parhankangas nauraa lämpimästi.
– Rakennustyön aikana oli niin paljon uskomattomia sattumia… Ja itsekin olen kuullut ne askeleet. Uskon, että kaikissa vanhoissa taloissa on kummitus, Seija Hirvikallio miettii.

Teksti: Seppo Honkanen


 

Erikoisia tarinoita kuulin myös jutun ilmestyttyä.
Minulle soitti esimerkiksi henkilö, joka  oli lehtipinoa paperinkeräyslaatikkoon kantaessaan huomannut päällimmäisenä olevasta lehdestä otsikon ”Tampereen kummitukset”. Hänen oli ollut pakko avata lehti välittömästi saadakseen tietää, kerrotaanko jutussa Amurin työläismuseokorttelista. Siellä hän oli omin silmin havainnut kummituksen.

”Ostin kupin kahvia ja kävelin peremmälle. Muuten tyhjässä huoneessa istui vanha mies. Käänsin katseeni sekunniksi. Mies oli kadonnut. Se on oudointa, mitä minulle on koskaan tapahtunut.”

 
Lähes jokaisella on kokemusta tilanteista, jotka tuntuvat liian epätodennäköisiltä ollakseen pelkkiä sattumia. Kun vanha luokkakaveri putkahtaa mieleen ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen ja hetken päästä hän soittaa, on helppo uskoa paranormaaliin ilmiöön — telepatiaan.

Puhelintelepatialle on arkisempikin selitys. Ihminen on sosiaalinen eläin, joka ajattelee päivän aikana lukemattoman monia muita ihmisiä. Yleensä he eivät soita. Kukaan ei muistele kaikkia niitä kertoja, jolloin mieleen tullut ihminen ei ole soittanut.

Ihmismieli on virittynyt etsimään syy-seurausyhteyksiä kaikkialta.  Aivomme työskentelevät  kuumeisesti löytääkseen tunnistettavia hahmoja ja ymmärrettävää toimintalogiikkaa satunnaisesta kohinasta.

Epätavallisten sattumien kokemista voi myös verrata lottovoittoon. Päävoiton osuminen yksittäisen ihmisen kohdalle on äärimmäisen epätodennäköistä, mutta silti Suomi on täynnä lottovoittajia. Kukaan ei kuitenkaan väitä lottovoittoja yliluonnollisiksi ilmiöksi.

 
Paranormaalit ilmiöt kiehtoivat minua teini-ikäisenä suuresti. Tiedon rajoja kohtaan koettu voimakas kiinnostus liittynee maailmankuvan rakentumiseen, mutta kriittisen ajattelun kehittyessä kiinnostuksella on tapana laantua tai ainakin muuttaa muotoaan.

Minusta kasvoi loogis-rationaalinen skeptikko. Tunnustan silti hetken melkein uskoneeni kummituksiin, kun kuuntelin haastateltavien kummallisia kokemuksia vanhoissa tamperelaisrakennuksissa. Ainakin kokijoilleen ne olivat totta.

Olisihan tavattoman mielenkiintoista, jos…